Sota muutti kuitenkin kaiken. Viipurin kadut täyttyivät sotilaista, kun liikekannallepano oli tehty, ja suomalaiset lähtivät jatkosotaan venäläistä vastaan. Viipurin keväässä ja kevätkesässä kukkivat sireenit ja tuomet, Monreposin puiston poluilla kävelivät rakastuneet nuoret parit, ravintoloista kaikui laulu ja musiikki, iloinen, riehakas Viipuri eli sotienvälistä hohtohetkeään, josta oli kohta jäävä vain muisto. Helvi ja ystävätär Irma kävivät tansseissa tai sitten he lähtivät ”soltustamaan”; iltakävelylle kaupungille joka vilisi sotilaita.
Sellaisella iltakävelyllä, lempeänä alkukesän iltana, pari nuorta kannakselaista poikaa alkoi jututtamaan tyttöjä. Pojat oli asepalvelukseen kutsuttuja, matkalla kohta eturintamalle valloittamaan Suur-Karjalaa Suomelle. Tummatukkainen Veikko pyysi saada saattaa Helviä kotiin ja tähän tämä suostuikin ja sitten kotiovella sovittiin treffit. Veikko oli autokomppaniassa ja oli toiminut autonkuljettajana rintaman tuntumassa monille upseereille, jotka olivat opettaneet maalaispojan käyttäytymään herrasmiehen tavoin, avaaman oven rouville ja ottamaan hatun päästään kun istuttiin pöytään. Muutenkin hän oli siviiliasussaankin tyylikäs, ja ajan muodin mukaan pukeutunut jatsareihin ja borsalinoon. Veikosta sai kuvan porvariperheen pojasta, vaikka isä olikin vain pitäjän talollisia ja nuorempi poika, josta oli tehty räätäli. Mutta Karjalaisten valkoiseksi maalattu talo Valkjärven keskustassa oli tilava ja siinä oli monta huonetta. Veikko näytti valokuvia kodistaan, vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Helvi vei Veikon kotiinsa ja esitteli äidille ja veljille; hyvin käyttäytyvä kannakselainen ei ollut mahdoton vävykokelas ja kun hän osasi vielä puhuakin ja uskoi itsekin mahdollisuuksiinsa perheen elättäjänä, niin kihlausta ei vastustettu. Kolme kuukautta sen jälkeen kun Helvi ja Irma olivat lähteneet kävelylle Viipurin iltaan, vietettiin häät Valkjärvellä. Veikko oli silloin jo rintamalla ja sota oli alkanut, mutta hän kirjoitti kihlatulleen ja kehotti häntä hoitamaan käytännön järjestelyt, kuulutukset ja papin tilaamiset hänen ensimmäiselle lomalleen. Paikalla olivat vain Veikon perhe ja sukulaiset; Helvin äiti Maria ei päässyt matkustamaan. Häät olivat pienet ja vaatimattomat, kuten nyt sota-ajan häät yleensäkin kansan keskuudessa; avioon oli kiire, koska tulevaisuus oli epävarmaa ja huoli omasta biologisesta jatkumosta kummitteli mielessä. Ei niitä huolia varmastikaan usein sanoiksi lausuttu, mutta kihlaukset olivat lyhyitä ja häät vietettiin mitä pikimmiten: uusi sukupolvi oli monella jo alussa vaikka vuosia ei nuorilla miehillä niin kovin paljoa ollutkaan.
Häiden jälkeen Veikko oli palannut rintamalle ja Helvi Annikki Viipuriin. Poika alkoi ilmoitella olemassaolostaan pian ja Helvi Annikin kapea vyötärö Amerikan-leninkien alla alkoi kasvaa. Lapsen hän meni synnyttämään Valkjärvelle ja lähti sitten käymään Nuijamaalle omaan lapsuudenkotiinsa jossa äiti ja veljet järjestelivät lähtöä evakkoon: sota oli veljien mielestä jo menetetty ja oli vain ajan kysymys ennen kuin venäläinen tulisi rajan yli.
Helvi Annikki palasi kuitenkin keväiseen Viipuriin ja kaupunki oli melkein tyhjä sotilaista: miehet olivat puolustamassa isänmaata ja kuten sanottiin myöhemmin, hakkaamassa päätään Karjalan mäntyyn. Sitten tulikin tieto suurhyökkäyksen alkamisesta, tankkien vyörymisestä yli rajajoen, armeijan perääntymisestä, hävityistä taisteluista, pommituksista, evakkojen virroista pois sodan jaloista. Helvi Annikki lähti linja-autolla Nuijamaalle: hän oli päättänyt lähteä katsomaan josko äiti ja veljet olisivat vielä siellä. Koti oli ollut tyhjä ja Helvi Annikki oli koonnut koko omaisuutensa: Amerikan-leningit, Kaarlo Sarkian kootut teokset, Hilja Haahdin Kaurialan kartanon, valokuva-albumin jossa oli kiiltokuva kannessa ja vauvan vaatteita sisältävän matkalaukkunsa ja pieni nyyttinsä käsivarrellaan matkustanut Viipuriin, josta vielä saisi kuljetusta kohti sisä-suomea.
Viipuriin oli tullut evakuointimääräys. Sota oli loppuvaiheessaan ja ryssät tulivat lujaa. Suomen armeija vetäytyi ja Karjalankannaksen läpijuoksu oli melkein toteutettu; siviilit olivat ehtineet tosin pois alta, kiitos saksalaisen ilmatuen. Helvi Annikki nousi viimeiseen junaan rakastamastaan Viipurista, kohti Lahtea, josta hän sitten lähtisi höyrylaivalla pitkin Päijännettä, Hämeeseen.
