Tarinavirta

Sini ja Sanna kävelivät torilla. Heinäkuun lopulla kaupunki oli hiostavan kuuma.

– Hyvää harjoitusta Pariisille, Sanna naurahti. – Poiketaanko Ison Huvilan terassille?

– Sopii, tori on nähty. Tekee mieli kylmää siideriä.

Naiset istahtivat värikkäille puutarhatuoleille. Sanna kertoi kunnostaneensa pihalleen pienen kasvimaan. – Rucola on tosi maukasta, vaikka vähän reikäistä, hän kehui. – Salaatti kasvaa hyvin, samoin tomaatintaimet. Odotan hyvää satoa. Kylvin myös kehäkukkia ja istutin auringonkukan taimia. Ne ovat kasvaneet huikean korkeiksi, mutta eivät kuki vielä. Tämä on minulle ihan uutta.

– Minulle ei ole edes kaktuksia. En muista koskaan kastella, Sini nauroi. – Ei tarvitse nyt miettiä, kuka niitä hoitaisi. Lähden heti elokuun alussa matkaan. Kiitos vielä, että teit sen mahdolliseksi.

– Lähetä postikortti.

– Sopiiko Eiffel-tornin kuva?

– Sopii, se on kaamean ruma. Silti minun on sitä ikävä. Mutta elämä on nyt täällä.

– Hyvää päivää kauniit neidot. Tauno käveli kahden pikkupojan kanssa ja tervehti opettajia.

– Hyvää päivää, istu seuraan. Hei Jesse ja Juuso, oletteko nauttineet kesälomasta?

– Joo, ollaan vaihteeksi iskän kanssa. Ei saada äidin luona nukuttua, kun vauva itkee aina.

– Joko vauvalla on nimi? Sanna kysyi uteliaana.

– Satu Ilona, äidin mielestä se on kaunis nimi, Jesse kertoi. – Iskä, saadaanko jäätelöt?

– Käykää hakemasta tuolta kioskista, Tauno sanoi ja antoi pojille kolikoita. – Voin istua hetken teidän hyvässä seurassanne. Tuonko baaritiskiltä lisää siideriä?

– Älä tuo minulle, täytyy lähteä, Sini sanoi nopeasti.

Sanna katsoi häneen hämmästyneenä.

– Mikä kiire sinulle tuli?

– Täytyy pakata. Lähden Urjalaan huomenna. Heippa.

Sanna ja Tauno jäivät kahdestaan istumaan. Puhe siirtyi luontevasti kouluun. Tauno kiitteli, että pojat olivat Sinin ansiosta innostuneet kirjottamaan mielikuvitustarinoita. Koulun blogi oli saanut pienet kirjailijanalut vauhtiin. Sanna sanoi, että kaikki pisteet rehtori Pipsalle. Hän suhtautui ennakkoluulottomasti luoviin ideoihin.

– Kerro, miten olet viihtynyt pikkukaupungissamme suuren maailman jälkeen, Tauno kysyi.

Pojat olivat kertoneet, että Sanna oli toiminut Pariisissa matkaoppaana.

– Olen viihtynyt. Täällä on sellaista rauhaa, mitä ei koskaan koe suurkaupungissa. Asunto on minulle ja koiralleni liian suuri. Se on oikeasti Lissun. Muistat varmaan hänet? Sisko joutui hoivakotiin, eikä taida palata. Tekisi mieli laittaa talo myyntiin, mutta en voi tehdä mitään. Lissun eläkerahat menevät pankkilainan lyhennyksiin ja hoitomaksuihin.

– Etsin itselleni ja pojille uutta kotia. Nykyinen muistuttaa jatkuvasti ex-vaimostani. Se ahdistaa.

Keskustelu jäi kesken, kun pojat palasivat. Molemmilla oli jättisuuret jäätelötötteröt käsissä.

– Iskä, mennään. Lupasit pelata palloa meidän kanssa.

­– Mennään, mennään, hei vaan Sanna. Oli kiva tutustua.

Sanna jäi istumaan täyden siiderilasin ääreen. Hänen poskiaan kuumotti. Taunon charmi oli tehnyt vaikutuksen. Oliko Sinillä joku juttu hänen kanssaan? Tuntui, ettei Sini halunnut tavata Taunoa. Siinä oli jotain outoa.

Sini katseli ympärilleen Urjalan yhtenäiskoululla. Se oli toista kuin vanha seminaarinkoulu Hämeenlinnassa. Tämä oli ultramoderni älykoulu. Valot syttyivät automaattisesti ja ovissa oli sähkölukot. Niina-opettaja oli joutunut vannomaan, ettei missään tilanteessa hukkaisi kallisarvoista avainta. Piti antaa sydän ja maksa panteiksi, hän nauroi.

Oppilaita oli vain kymmenen. Kaikki opettajia. Niina laittoi heidät heti töihin. Hän antoi pieniä harjoitustehtäviä. Sini nautti saadessaan pitkästä aikaa kirjoittaa, mitä mieleen juolahti. Häntä jännitti, millaista palautetta opettaja antaisi ennakkoon lähetystä tekstistä.

Sini oli pähkäillyt, mitä kirjoittaisi. Hän muisti erään opettajansa sanat. Kirjoittakaa asioista, jotka ovat teille tuttuja. Käyttäkää vahvuuksianne.

Hän oli selaillut vanhoja päiväkirjoja. Muistoja oli kertynyt opiskeluaikaisista poikaystävistä ja lomamatkoista. Hän päätyi kirjoittamaan kokemuksistaan ensimmäisellä Kreikan lomalla. Otsikoksi tuli Merimieskapakassa.

Olin ensimmäisellä lomamatkalla Kreikassa yksin. Olin säästänyt kesätöistä rahaa ja halusin irrotella. Päädyin Agios Nicholaukseen Kreetalle. Se oli kuvankaunis pikkukylä. Kävelin laguunin rannalla ja ihailin värikkäitä kalastajaveneitä. Asuin pienessä perhehotellissa rannan tuntumassa.

Levitin suuren froteepyyhkeen karkealle hiekalle ja nautin auringonsäteistä samoin kuin kaikki muutkin turistit. Ei kestänyt kuin hetken, kun kaksi komeaa nuorukaista piiritti minut.

– Minä olen Yorgos ja minä Manolis, pojat esittäytyivät. He olivat ruskeita ja komeita ja molemmilla oli hohtavan valkoiset hampaat. Sudenhampaat, ajattelin.

– Tule nauttimaan pullollinen olutta rantatavernaan kanssamme, he houkuttelivat.

Menin, oli kiihottavaa kulkea kahden hyvännäköisen pojan seurassa.

– Tämä Mythos maistuu kuumana päivänä, sanoin kohteliaasti.

– Maista, tämä on paikallista rakia, pojat tarjosivat. Kulautin pienen lasillisen ja tunsin, miten posket punehtuivat. Pojat kehuivat vuolaasti vaaleita hiuksiani.

– Vetäydyn siestalle, muistan sanoneeni toisen rakin jälkeen.

– Tule illalliselle kanssamme, pojat pyysivät. Tuolla kauempana rannalla on vaatimaton merimieskapakka. Sieltä saa kylän parasta kalaruokaa. Noudamme sinut kahdeksalta.

Lupasin. Ei ollut hauska mennä yksin syömään.

Pojat odottelivat hotellin edessä, kun tulin suihkunraikkaana ulos. Emäntä katsoi perään tuiman näköisenä. Heilautin kättä. Olin pukeutunut siihen aikaan muodikkaaseen trikoiseen housuhameeseen. Asuvalinta oli täysin väärä, sen sain huomata myöhemmin.

Pojat johdattivat rannalle. Kapakan kirkkaat valot loistivat pimeässä illassa. Paikka oli karu. Siellä oli baaritiski ja pitkät lankkupöydät. Ne oli päällystetty paperiliinoilla. Paikalla oli kreikkalaisia nuoria, jotka polttivat estotta sisätiloissa. Meren puoleiset ikkunat olivat selkoselällään. Savu ei häirinnyt. Iloinen puheensorina kuului ulos asti.

– Meillä on tänään tarjolla simpukoita, kokki tuli keittiön puolelta kertomaan. – Kalastajilla on ollut hyvä päivä. Höyrytän äyriäiset ja valelen ne valkosipulilla ja sitruunalla maustetulla oliiviöljyllä, hän kuvaili illan makunautintoa. – Lisään lopuksi tuoretta timjamia ja salviaa.

Yleisö taputti.

Hetken kuluttua keittiöstä tulvi mahtava tuoksu. Kokki kantoi pöytiin kukkuraiset vadit höyryäviä simpukoita ja kimpaleet maalaisleipää. Pojat kaatoivat laseihin kirpeää viiniä.

– Tämä on retsinaa, oletko ennen maistanut? he kysyivät vinosti hymyillen.

En ollut. Maistoin uteliaana. Tunsin pihkan tuoksun.

– Hmm, tähän täytyy tottua, sanoin hienovaraisesti.

– Kaadetaan lisää, pojat nauroivat ja täyttivät lasini piripintaan.

– Miten näitä kotiloita syödään? kysyin.

– Se on helppoa, odota niin näytämme, Yorgos sanoi.

Hän väänsi yhden haarukan piikeistä vaakasuoraan ja kaivoi otuksen kotilon sisältä. – Purista päälle sitruunaa, se on hyvää, hän kehui.

Se oli elämäni paras illallinen. Rupesin pitämään myös retsinasta.

– Nyt kuppi kreikkalaista kahvia ja lasillinen rakia, pojat ehdottivat.

Minulle maistui. Yhtäkkiä hätkähdin, kun ikkunapöydässä roihahti. Kytevä tupakannatsa oli sytyttänyt paperiliinan tuleen.

Baarimikko asteli tyynen rauhallisesti paikalle ja tukahdutti liekit sammutuspeitteellä. Hän kääri hiiltyneen liinan simpukankuorineen kasaan ja pudotti roska-astiaan. Hetken kuluttua pöydässä oli uusi puhdas valkoinen paperi ja ruokailu jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ruoka ja juoma tekivät tehtävänsä.

– Missä täällä on vessa? kysyin pojilta.

– Mene tuonne ulos, se löytyy nurkan takaa.

Löysin käymälän, jossa oli vain jalanjäljet. Kirosin asuani, sillä minun piti riisuutua melkein ilkosilleni, ennen kuin kyykistyin pissille. Palasin nolona lahkeet märkinä.

Salin täytti kreikkalainen musiikki. Nuoret miehet astuivat parketille, tai oikeammin lautalattialle ja aloittivat tanssin. Katselin häkeltyneenä, miten Zorbaksen sävelet siivittivät heidän askeleensa yhä kiivaampaan tahtiin. Tämä ei ollut mikään turistiesitys, vaan se kumpusi kiihkeästä elämänilosta.

– Tule mukaan, opetamme, Manolis kehotti.

Siemaisin rakilasillisen pohjaan ja uskaltauduin lattialle. Poikien käsivarret harteillani tapailin askeleita.

– Kuuntele rytmiä, Yorgos kuiskasi.

Sydämeni hakkasi musiikin tahdissa. Löysin askeleet ja huomasin nauttivani. Yö oli pehmeän kostea ja hikiset miehet vierelläni kuin antiikin jumalat.

– Saatamme sinut hotellille, he lupasivat, kun paikka suljettiin aamuyöllä.

Kävelimme käsi kädessä. Oleanterit tuoksuivat huumaavasti. Yö oli musteensininen.

Emäntä oli ovella vastassa.

– Herrat lähtevät nyt kiltisti kotiin, hän sanoi tomerasti. – Sinä Sini menet nukkumaan.

Tottelin, olin aivan pyörällä päästäni ihanan illan jälkeen. Pojat häipyivät vähin äänin.

Aamiaisella emäntä torui.

– Ole varovainen, nämä pojat ovat hullaantuneet pohjoismaalaisten naisten vaaleaan kauneuteen. Älä ole liian sinisilmäinen.

Suikkasin suukon hänen pullealle poskelleen.

– Kiitos täti, kun huolehdit.

Palaute oli kannustavaa.

– Lisää vielä kuvauksia, houkuttele lukija mukaan, Kreikka on monen suomalaisen sydäntä lähellä, Niina ehdotti.

Sinin päässä pyörivät jo uudet aiheet. Hän päätti ottaa Pariisiin mukaan kannettavan tietokoneen. Hän arveli, että iltaisin olisi hyvää aikaa kirjoitella. Ajatus oli hykerryttävä.