Mies vetäisi takin päälleen, laittoi lakin päähänsä ja hiippaili ulos vailla tietoa siitä, minne oli menossa. Kunhan vain lähti haukkaamaan happea, vanhusten palvelukodin ilman alkaessa tuntua turhan tunkkaiselta sieraimissa. ‟Liian paljon kuolemaa odottavia ihmisiä”, hän ajatteli itsekseen, haluten paeta siitä seurasta.
Ulkona oli kirkas auringonpaiste ja kirpeä ilma. ‟Ei täällä kauan tarkene”, ajatteli mies kävellessään puistokatua pitkin. ‟Muistin sentään kaulaliinan, mutta hanskat jäi.” Hän tunki isot kädet syvemmälle talvitakin taskuihin.
Pieni, talojen reunustama tie johti pienen kaupungin keskustaan, missä mies kulki näyteikkunalta toiselle tutkien niiden tarjontaa. Hän ihaili kaunista kukkamekkoa, joka olisi sopinut hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten. Samoin nuo sirot korkokengät, ai ai, kyllä olisi ollut nätti näky! Miehen silmissä tuikahti iloinen pilke, kun hän siirtyi seuraavaan ikkunaan.
Mies harhaili kaupungilla aikansa, kunnes hänelle tuli nälkä. Hän kaiveli taskujaan, mutta ei löytänyt rahaa eikä lompakkoa. ‟Ai niin, minunhan ei kuulemma pitäisi lähteä ulos yksin”, hän muisti nyt. ‟Olisivat sentään kahvirahat voineet pistää taskuun.”
Hänellä ei ollut mitään tietoa siitä, missä oli. Vasta muutama viikko sitten lapset olivat kuskanneet hänet palvelutaloon kaupunkiin, kun elämä kotona kävi mahdottomaksi. Hän unohteli kaikkea: lieden päälle, sukat kuivumaan sähköpatterille, maitotölkin viikoksi työpöydälle, ja vielä kaatoi siitä kahviin kunnon lorauksen. Olihan se maistunut hiukan omituiselta ja näyttikin erikoiselta, jotenkin rakeiselta, mutta ei hän sitä silloin ollut ajatellut.
Lapset häntä katsomassa aina kun ehtivät, siis aika harvoin. Joskus he hakivat hänet syömään sunnuntaina, ja silloin hän kuunteli mielellään muiden juttuja ja yritti osallistua keskusteluun parhaan kykynsä mukaan. Oli vain niin hämmentävää, kun muut joskus kuuntelivat hänen sanomisiaan jotenkin hämmästyneinä, eivätkä vastanneet mitään, tai yrittivät arvuutella mistä hän puhui. Ihan kuin hän olisi puhunut jotenkin epäselvästi tai oudoista asioista, ulkoavaruuden olioista tai jostain sellaisesta mitä ei ollut olemassakaan.
‟Täytynee lähteä takaisinpäin”, mies mietti ja pohti minne päin lähtisi. Hän kääntyi tulosuuntaansa ja yritti palauttaa mieleen mitä reittiä oli tullut. Hän näki kauniin kukkamekon näyteikkunassa ja ajatteli, miten se olisi sopinut niin hyvin Marjalle. Joskus viisikymmentä vuotta sitten.
Mies kiiruhti eteenpäin, kulki pitkin katuja tietämättä minne hänen olisi pitänyt mennä. Hän ajatteli, että ennemmin tai myöhemmin alkaisi näyttää tutulta. Eihän hän nyt ensimmäistä kertaa ollut tässä kaupungissa, kai. Nälkä alkoi syödä sisuksia, se kaiveli koloa mahalaukkuun, joka murahti äkäisesti. Mies nopeutti askeliaan.
Alkoi hämärtää, ja miehen voimat alkoivat olla lopuillaan. Hän näki edessään pienen metsikön, jossa oli jotain tuttua. Ainakin tutun näköisiä puita. Kuusia ja pari nuorta koivua. Hän päätti mennä sinne ja istahti kannon juurelle lepäämään. Hän oli väsynyt, nälkäinen ja viluissaan.
‟Nyt se taitaa se noutaja tulla”, hän ajatteli, kun silmät lumpsuivat umpeen.
Hän havahtui siihen, kun kasvoilla tuntui lämmin henkäys. Kesti hetken pakottaa silmät auki, ja kun hän vihdoin onnistui siinä, hän huomasi katsovansa koiraa, jonka höyryävä hengitys lehahti päin näköä. Mitäköhän se oli syönyt? Haisi hiukan vanhalle silakalle. Koira lipaisi hänen poskelleen märän pusun ja haukahti.
‟Kalle, Kalleee! Missä sinä olet?” joku huusi vähän matkan päässä. Koira haukahti uudelleen, ja mies yritti kömpiä ylös, mutta hän oli niin kankea kylmästä, ettei kyennyt. Lähistöltä kuului rapinaa.
‟Kalle, siellähän sä olet.” Pusikosta kaivautui esiin nuori tyttö, ja koira, kultainen noutaja näköjään, hypähti tätä vasten.
‟Täällähän minä olen, mutta kuka sinä olet?”
‟Kuka te olette?” Vasta nyt tyttö huomasi maassa nököttävän vanhan miehen.
‟Kalle, kai, Kalleksihan sinä minua juuri kutsuit.”
‟Ei kun se on tämän koiran nimi. Oletteko te kunnossa?”
‟Kyllä minä kai olen. Luulin jo, että nyt se noutaja tuli, mutta se olikin tämä kultainen noutaja”, mies veisteli vilustaan huolimatta. ‟Auttaisitko minut ylös? Tässä on vähän kylmä.”
Tyttö ojensi kätensä miehelle ja sai lopulta kammettua tämän jalkeille. Mies pyyhkäisi housuntakamukset puhtaiksi neulasista ja muista metsän rippeistä.
‟Tehän olette ihan viluissanne, huulenne sinertävät, tyttö huudahti. ‟ Lienee parasta, että soitan ambulanssin, voitte olla pahasti kylmettynyt.”
‟Ei sentään, en minä sairas ole. Tekee vain mieli kahvia.”
‟Miksi te täällä metsässä olette? Oletteko eksynyt?”
‟En kai. Asun jossain kodissa. Sillä on erikoinen nimi.”
Tyttö mietti hetken.
‟En tiedä täällä muuta kuin Palvelukoti Aamunkoi. Olisiko se se?”
‟Kyllä varmaan. Hullua antaa sellainen nimi vanhusten kaatopaikalle. Iltarusko olisi osuvampi.”
‟Se on kaupungin toisella puolella, kaukana täältä. Miten te olette oikein tänne päätynyt? Teistä on varmaan tehty jo katoamisilmoituskin. Jollette ambulanssia halua, niin soitan poliisin, he voivat viedä teidät kotiin.”
‟En kai minä mitään rikollista ole tehnyt. En ainakaan muista.”
‟Mutta jotenkin meidän täytyy saada teidät kotiin ja lämpimään. Soitan äidilleni.”
Mies mutisi vastaan, mutta antoi periksi. Häntä palelsi kovasti, ja oli jo pimeää. TV:stä tulisi kohta iltauutisetkin.
Tyttö kaivoi taskustaan puhelimen, soitti nopean puhelun ja alkoi ohjata miestä takaisin tielle, jonne he jäivät odottamaan. Kalle, kultainen noutaja, istahti miehen viereen, karvainen kylki kiinni tämän sääressä. ‟Kylläpä lämmittää mukavasti”, mies ajatteli.
Meni vain muutama minuutti, kun paikalle ajoi auto, ja kuljettajan paikalta nousi pieni punatukkainen nainen. ‟Aivan kuin minun Marjani olisi ollut, joskus parikymmentä vuotta sitten”, mies yllättyi iloisesti.
‟Voi hyvänen aika, tehän olette aivan kylmettynyt!” nainen huudahti ja alkoi touhuta miestä auton kyytiin. Tyttö ja koira hyppäsivät takapenkille. Nainen väänsi lämmityksen täysille ja lähti ajamaan.
‟Mikä teidän nimenne on?” nainen kysyi, kun he olivat päässeet liikkeelle.
‟Kalle, kai…”
‟Kalle on tuon meidän koiran nimi.”
‟Ei minulla nyt muuta tule mieleen.”
‟Ja arvelette, että asutte Palvelukoti Aamunkoissa?”
‟Kyllä minä siellä varmaan asun, kun ei kotiin enää saanut jäädä.”
Autossa oli hetken aikaa hiljaista. Mies pohti itsekseen.
‟Ovatkohan he siellä vihaisia?”
‟Missä? Palvelukodissako?”
‟Riitta, vaimoni oli vihainen, jos lähdin ulos kertomatta hänelle minne menin. Sanoi, että oli aina sydän syrjällään.”
Mies kuulosti surulliselta.
‟Eivätköhän he ole siellä helpottuneita, kun saavat tietää että olette kunnossa”, nainen rauhoitteli ja taputti miehen kohmeiselle kädelle pysäyttäessään auton punaisissa valoissa.
‟Luulen, että hän sairastui siksi, kun oli niin huolissaan minusta.”
‟Huolehtiminen kuuluu asiaan, silloin kun välittää toisesta. Ei sille voi mitään. Se on elämää.”
‟Niin se kai on. Kyllä minäkin huolehdin hänestä. Miksen minä sitten sairastunut?”
Nainen ei osannut vastata siihen. He saapuivat perille, nainen auttoi kangistuneen miehen ylös autosta, ja yhdessä tytön kanssa he saattoivat hänet sisälle. Aulassa vastaan kiiruhti henkilökuntaan kuuluva, vaaleansinisiin housuihin ja takkiin pukeutunut nainen. Miehen nähdessään naisen kasvot kirkastuivat.
‟Hiltunen! Missä te oikein olette ollut?”
‟Tyttäreni koirineen löysi tämän miehen metsästä nukkumasta. Hän sanoo nimekseen Kalle.”
‟Kyllähän se on hänen nimensä. Sirpa! Sirpa!”
Paikalle kiiruhti nuori hoitoapulainen.
‟Veisitkö Hiltusen huoneeseensa, käytä hänet kuumassa suihkussa ja auta pyjama päälle. Ota lämpö ja verenpaine ja anna keittoa, katsotaan sitten onko tarvetta lääkärille.”
Hoitaja lähti taluttamaan miestä poispäin, mutta nuori tyttö tarttui tätä kädestä.
‟Saanko tulla katsomaan teitä joskus?” hän kysyi.
‟Totta kai, tyttöseni. Tule milloin haluat, täältä minut löytää. Ota koirasi mukaan.” Hän puristi tytön kättä ja hymyili. ‟Kiitos”, hän vielä kuiskasi värisevällä äänellä.
Otettuaan punatukkaisen naisen henkilötiedot ylös hoitaja kiiruhti ilmoittamaan vanhuksen löytymisestä omaisille ja poliisille. Punatukkainen nainen ja nuori tyttö nousivat autoon ja ajoivat kotiinsa.
Siitä lähtien tyttö kävi tervehtimässä vanhaa miestä viikoittain. Hänen äitinsä vei hänet palvelukotiin kaupungin toiselle puolelle ja kävi noutamassa sieltä sovittuun aikaan. Hyvällä ilmalla tyttö otti mukaansa Kallen, kultaisen noutajan, ja he menivät vanhuksen kanssa pienelle kävelylle. Vanhus jutteli niitä näitä, muisteli menneitä aikoja, jotka olivat terävämmin piirtyneinä hänen mielessään kuin viimeaikaiset tapahtumat. Tyttö kuunteli ja oppi asioita, joita koulussa ei opeteta. Mies oppi sen, että ei ole niin vaarallista vaikkei kaikkea muistakaan.
‟Muistatkos sen päivän kun löysit minut metsästä”, mies kerran kysyi heidän istuessaan puiston penkillä keväisenä lauantai-iltapäivänä. Tyttö hämmästyi, sillä hän oli ajatellut, ettei vanhus enää muistaisi koko tapausta.
‟Muistan kyllä.”
‟Minä luulin silloin kuolevani siihen paikkaan. Uskoin, että elämäni oli ohi.”
‟Onneksi Kalle löysi teidät. Me emme yleensä edes käy siellä päin lenkillä. Teillä oli onnea.”
Koira istui miehen vieressä, pää tämän reidellä leväten. Se kuuli nimensä ja pyöritteli silmiään, katsoi vuoron perään tyttöön ja vanhukseen.
‟Minulla on melkein aina ollut paljon onnea,” mies totesi taputtaen koiraa päälaelle.
‟Kuulehan tyttö”, hän jatkoi valiten sanansa tarkoin. ‟Sitten kun minulle tulee toisenlainen noutaja, niin älä ole suruissasi. Minulla on ollut hyvä ja pitkä elämä.”
‟Älkää nyt tuollaista puhuko. Ei se noutaja tule vielä pitkään aikaan.”
‟Mutta se tulee jonain päivänä, ja silloin minua ei pelasta Kalle eikä kukaan muukaan.”
Tyttö oli hetken hiljaa, tietämättä mitä sanoa.
‟Tiedättekös, en ollut vielä syntynytkään kun isäni vanhemmat kuolivat. Äidilläni ei ollut isää ollenkaan, ja hänenkin vanhempansa kuolivat kun olin ihan pieni. En koskaan ehtinyt tuntea heitä kunnolla. Minulla ei ole koskaan ollut isovanhempia.”
Nyt tyttö puolestaan valikoi sanansa huolellisesti.
‟Siksi minusta on ollut niin hurjan mukava käydä tapaamassa teitä. Tuntuu melkein kuin olisitte ukkini.”
Vanha mies liikuttui ja pyyhkäisi silmäkulmaansa hihansuuhun. Häntä ilahduttivat aina kovasti tytön vierailut. Omat lapsenlapset eivät juurikaan ehtineet käydä katsomassa häntä. Heillä oli oma elämänsä elettävänään, kyllähän hän sen ymmärsi.
Heidän palatessaan palvelukodille oli tytön äiti siellä jo odottamassa nojaten autoonsa. Ilta-aurinko kultasi hänen punaiset hiuksensa, ja vanhus jähmettyi paikalleen. Hänen mieleensä muistui lehmihaan puinen portti, kesäilta ja heinän tuoksu. Ja auringon kultaamat punaiset kiharat, iloinen hymy ja ne onnen hetket, joita he kahden kesken kokivat. Hän oli rakastunut ja aikoi mennä naimisiin Marjan kanssa, he saisivat lapsia ja eläisivät yhdessä onnellisen elämän.
Toisin kuitenkin kävi. Marjan perhe muutti muualle, tyttö katosi hänen elämästään, mutta jätti lähtemättömän muiston.
Vanhus käveli vapisevin jaloin punatukkaisen naisen luo.
‟Marja! Sinä tulit takaisin!” hän huudahti hämmentyneelle naiselle.
‟O-olen pahoillani”, änkytti nainen. ‟Minun nimeni on Leena. Olette varmasti erehtynyt henkilöstä.” Oli ikävää tuottaa vanhukselle pettymys.
‟Voi… olet niin samannäköinen. Luulin sinua Marjaksi.”
Vanhus taputti nuoren tytön poskea surullisena, rapsutti koiraa korvan takaa ja käveli palvelukodin ovesta sisään pää painuksissa.
Punatukkainen nainen ja nuori tyttö lähtivät ajamaan kotia kohti.
‟Äiti, eikö mummin nimi ollutkin Marja?” tyttö kysyi hetken kuluttua.
‟Oli kyllä.”
‟Jännä sattuma. Vähän niin kuin se, että meidän koiralla on sama nimi kuin sillä vanhalla herralla.”
‟Meillä oli Kalle-niminen koira silloin kun olin pikkutyttö. Mummisi sanoi aina, että se oli hänen paras ystävänsä. Siitä se nimi taisi tulla tällekin.”
Takapenkillä makaava koira höristi korviaan ja avasi silmänsä kuullessaan nimensä.
‟Minusta on kiva käydä Kallen luona”, tyttö sanoi. ‟Ihan kuin hän olisi ukkini.”
‟Hänestäkin on varmasti mukavaa kun käyt siellä. Se tuo vaihtelua hänen päiviinsä.”
Nainen oli mietteissään illalla kun kävi nukkumaan. ‟Maailma on sattumia täynnä”, hän ajatteli itsekseen. ‟Ajatella, jos vanhuksen muistama Marja onkin minun äitini! Jospa he tunsivat toisensa nuoruudessa ja olivat ystäviä. Onhan se mahdollista, maailma on niin pieni.”
Nainen naurahti hassulle ajatukselleen, käänsi kylkeä ja nukahti, näki unia joita ei aamulla enää voinut muistaa.
