1. Home
  2. /
  3. LYHYET
  4. /
  5. Harakka

Harakka

 

Tämä tarina on tosi.

– Se’o harakka.

Varjon isäntä nostaa riukua ja pujahtaa sen alta, laittaa takaisin kallelleen, tarkasti ja varmasti. Ilmassa leijuu multasaappaiden ja hevonlannan leyhähdys, paidanhelmassa jotain epäselvää siinä missä sen pitäisi laittautua housunkaulukseen.
– Harakka semmonen joka kerrää kultaa ja hopiaa, aina nokassa jottai. Tai niinku sinä, aina keikkumassa kylillä.

Harakka ottaa helmat käsiin ja tulee perässä aidan läpi, on pieni kuin lastu ja kevyt. Omalla pihalla saisi olla, mutta nyt on tosi kyseessä. Isoilta pitää aina kysyä hankalasti kaikki ja ne vastaavat hitaasti, turhan pyöreästi. Aurinko siirtyy ja kuu, pian on ajan rako niin ahdas ettei siitä enää saa mitään tolkkua. Harakan varpaat lätisevät märässä juoranteessa, Isäntä meni jo omiaan.

Kun menee naapurin tallin takaa ja vanhan kaivon ohi tulee ojalle, sitä pitkinalaspäin pääsee ihanaan kosteaan notkelmaan, jossa sananjalat kukkivat salaa öisin. Harakan paikka on siellä, siitä ei tiedä kukaan ja siellä tuoksuu berenikeen hiukset ja saaronin ruusut. Harakka painuu kyykkyyn valtavan vihreän sulan alle ja nuuhkii sanoja. Vedessä läikkyvät erivärikivet, joihin ei auta koskea, muuten ne muuttuvat tavallisiksi. Kädet on pidettävä polvien ympäri, ettei vapise sen ihanuuden edessä tai häiritse notkon usvanohuita olentoja. Pian tulee hämärä, vain tänne eikä muualle, se saapuu aina eikä koskaan erehdy luulemaan Harakkaa tunkeilijaksi. Hämärällä on kosteat vaatteet, sen helmat työntyvät edellä kummasti kunnes tavoittavat notkonpohjan purosen. Seuraa tanssi, suhiseva monimutkainen rituaali kun Hämärä asettuu joka sopukkaan ja alkaa nostaa pyöreitä vesihelmiä kaikelle vihreälle. Jos jaksaa vielä olla hengittämättä niin paras seuraa pian: täysi hiljaisuus kun salaperäinen työ on saatu päätökseen ja kaikki on liikkumatta kuin vahakuvassa.

Silloin tapahtuu se, mitä Harakka on tullut näkemään. Pensaiden takaa kasvaa läpikuultava kimmeltävä hahmo, sen kaula on joutsenen ja rinta solakka, täynnä pieniä himmeitä timantteja. Siivet sillä on, ne kahisevat auki hitaasti kunnes jokainen kuulas hohtava sulka näkyy ja heijastelee vihreää, kultaa ja hopeaa. Se kumartuu juomaan purosta, sen nokka rikkoo vedenpinnan ja saa aikaan pyörteitä ja pisaroita. Juotuaan sillä on tapana ravistella itseään ja nokasta lentää hopeahelmiä ketjuna aina Harakan käsille asti. Nimeä sillä ei vieläkään ole.

– Varos vähän! Unissakulkija, kato mihin astut.
Äitillä ei ole mitään miltä kysyä, ei se ole nähnyt koskaan mitään muuta kuin navetan ja pellon. Veli osaa kaikkea mutta ei varmasti tätä. Harakka on ainoa, jolla voisi olla sanoja kertomaan, mutta ne ovat vielä solmussa sisällä. Jaloissa tuli kuraa ja hevonpaskaa, mattoa hangatessa mieli kulkee muuanne ja solmii omiaan. Sillä kun on siivet, on se lintu. Se on feeniksi sitten tai tuonelanjoutsen, taikka jos se etsii sitä  leedaa ja nokkii sen kuoliaaksi niin kuin kirjassa? Yötaivaallakin on joutsen, mutta se on musta, ei helmiäisenvalkoinen. Yksi asia on varma: harakka se ei ole.

Yöllä ikkunansalpa kitisee kummasti, lasia vasten painuu jokin vahva ja valkoinen kuin miehen rintakehä villapaidassa. Siinä on untuvaa ja villaa ja pörhöä, se litistyy ruutuun levitäkseen yli ikkunan kunnes pielet ryskyvät. Harakka istuu sängyssä silmät levällään peittoa puristaen, ei pelkää mutta kauhistuu: jos se tulee sisään on sillä liian suuret voimat ja huone on liian pieni.Oli se joutsen tai ei, sisään sitä ei voi  päästää. Harakka liukuu vuoteesta, laittaa käden lasia vasten, pyrähtää huoneesta ja ulko-ovelle. Portailla tuntuu vilu, yötä leikkaa kahiseva ääni kun siivet lehahtavat talon vierustalla.
– Tule sieltä, sisälle et pääse.
Harakka ojentaa käden, tuntee sulkien viileän silityksen kämmenellä. Lintu vie kohti notkoa, kuusta on jäljellä hiuksenohut sirppi eikä valoa missään. Lintu hohtaa itse, sen kaula huojuu pimeässä ja selkä on leveä valkoinen vene.  Harakka ei ole varma pelkääkö. Ruohikko muuttuu suuriksi lehdiksi, polvenkorkuiset kasvit pyyhkivät sääriä märkinä ja polvia kutittaa. Alaspäin notkossa tiivistyy kosteus kermamaidoksi, puro pitää ääntä yölläkin, sille ei aika merkitse mitään. Harakka jää seisomaan ja hengittää outoa tuoksua, siinä on ruusua ja jasmiinia ja varmasti kaneliakin, eniten se tuoksuu unelta ja sadulta.

Lintu menee puron yli, pyrstö kahlaa vedessä laahuksena, se ravistelee taas pisarasateen ympärilleen ja laskeutuu sitten makuulleen. Harakka katsoo ja katsoo, silmät eivät usko todeksi ja kuitenkin. Tämä on sen salaisuus: juuri ennen kuin pimeä kuuton ahmaisee metsän ja notkon ja puron, on sen poikaset kuoriutuneet ja sananjalkavuoteella kukkivat himmeät valkeat spiraalit.

 

©Hannele Maahinen
 

Keskustelu artikkelista

  1. Maagisen hienoa kieltä, jonka mukana ikään kuin laskeutuu lukemisen tunnelmaan, tuohon samaan “ajan rakoon”. Kesäyö on täynnä valoja, ääniä ja tuoksuja.
    Tällä ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut vielä kaikkea, ja olisinkin kaivannut vähän tarkennusta siitä, kuka tätä tunnelmakuvaa kertoo. Ensimmäiset repliikit antavat olettaa, että Varjon isäntä kertoo kertojaminälle harakasta. Mutta sitten menen sekaisin. Sama Harakka ottaakin “helmat käsiin ja tulee perässä aidan läpi”, ja koko lopputarinan ajan harakka on se, joka kertoo.
    Kuvataanko tässä kesäistä yöluontoa lapsen tajunnan läpi? Koska juuri ja melkeinpä vain lapsi kykenee vastaavaan siirtymään tai metamorfoosiin. Jos, niin olisin toivonut jotakin helpotusta ensimmäisten jaksojen kerrontaan.

    Kun luen nyt juuri lapsen tajunta avaimena koko tekstiä uudestaan, se alkaa avautua uudella tavalla. Ja sieltähän se tulee, lukuohje: – Varos vähän! Unissakulkija, kato mihin astut. Tarina voi olla myös unta ja seuraa unen logiikkaa.

  2. Kiitos. “Tai niinku sinä” – sitäkin voisi toki korostaa kertojaa selventääkseen, mutta en tykkää helposta. Kiitos myös kun luit kahteen kertaan, minun tarinani ovat yleensä sellaisia.

  3. (5/5)

    Puhutteleva teksti, kuin yksi hönkäys kokemusta, ympäristöä, koko elämää. Pidän lyyrisestä kielestä, sellaisista ilmaisuista kuin “Sananjalat kukkivat salaa öisin”. Ihmisen ja muun luonnon kommunikaatio on tässä vahvasti esillä. Ilmestyvä olento saa useampaan kertaan lukiessa monenlaisia merkityksiä.

  4. Kiitos Riikka! (vastaus-toimintoa en saa pelittämään kännykällä)

  5.  

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.