Tarinavirta

Uuden romaanin luku 46

NAINEN JA KAKSI MIESTÄ

”Et ole käynyt.”

”En uskaltanut tulla. Pelkäsin kumpaakin vaihtoehtoa.”

Puheeseen tuli tauko, aukesi syvä nielu. Molemmat miettivät, miten etenisivät vai olisivatko hiljaa.

”Se Taka-Lapin matka…”, aloitin. ” Taisitte mukiloida toisenne vuorotellen henkihieveriin?”

”Me tulilla puhuimme. Puhuttiin kuin ennen vanhaan.”

Ai jaa, mietin. Miehet pärisyttivät kivikkoista ja pölyä nostattavaa kairaa poikki jängän keskelle hiljenevää maisemaa tulistelupaikoille puhumaan entisiä. Ja me sitten? Me monin sormuksin ja kaulanauhoin vakuutetut kotinaiset vaikenimme karttoja sormella lukemaan ja ilman lämpötiloja vahtimaan.

Miehiä oli vaikea käsittää. Naaraalla oli aina kädet täynnä huolehdittavaa, jälkikasvua oli rakastettava ja vaalittava, oli omaa levotonta mieltään takaa ajettava.

”Minä kerroin Andtelle, että rakastan sinua.”

”Miksi?”

”Mitä miksi?”

”Miksi sen Antelle sanoit?”

Eerikki piti sanattoman tovin. ”Minun oli pakko.” Eerikki mietti lisää. ”Se vain tuntui rehelliseltä. Kumpikin tietää, missä mennään.” Lisäsi: ”Nyt me kaikki tiedämme.”

Ja minä, tämä miesten keskiöön pusertuva naaras, arvelemaan, että sekö vaihe tuli eteen koiraiden iltayön tulilla? Vai oliko tämä syksyä kohden painuvan vuodenajan melankoliaa, jota oli jo riittävästi liuotettu pulloon? Ja siinä hetkessä pullon henki, paras totuuden neuvosmies, sai puheenvuoron? Etsikö Eerikki minusta taistelutoveria ja vakuuttajaa, jonkinlaista asian varmentajaa, kun minulle kertoi sanomisiaan?

”Ja tiedätkö mitä?” Eerikki jatkoi. ”Andte nauroi päin kasvojani. Nauroi.”

Eerikki näytti hämmentyneeltä. Punaiset pyörylät nousivat hänen poskipäihinsä. Minua rupesi naurattamaan, kun arvasin, mitä sitten. Eerikki oli valmistautunut selittämään minulle enemmän. Mutta minä ehdin oikaista suoraan lopputulokseen.

”Sitten te lähditte kalaan. Rengastamaan lintuja. Ottamaan kuvia kesänlopun varovaisesta maaruskasta. Pykäämään pystyrangosta   loimukalalle paahtopaikkaa.”

Mitä ikinä miehet jänkälaavulla ja Jäkäläpään tunturin rinteellä keksivätkään, sille ryhtyivät.

”Suurin piirtein noin”, Eerikki myönsi, ja poskien heleä puna valahti kaulalle, pujahti puseron resoreihin piiloon.

”Se jako jäi sitten tekemättä”, oli minun naaraanlauluni viimeinen säe. ”Taisteleville metsoille tuli tasapeli.”

”Et tiedä mitä se on”, Eerikki puhui hiljaisella äänellä.

Lapset olivat jo sängyssä, kumpikin puolihorteessa. Kuuntelin heidän eritahtista hengitystään ja sovitin käteni kohtuni suojaksi hameen poimuihin.

Ja se koiraan laulu: ”Haluan koskettaa sinua. Haluan tuntea, että olet tässä käden ulottuvilla. Että olet todellinen. Että sinä olet mahdollista. Joka ainut päivä olen ajatellut sinua. En pääse siitä tunteesta irti. Joka päivä ja melkein joka hetki minä sinua ajattelen. En tiedä, mitä tämä on. En ole tiennyt. Elämä on sujunut. Vuodet ovat solahtaneet tuttua virtaa. Päivät ovat pudonneet samanlaisina käsieni läpi. Tai en minä niin ennen ajatellut. Koskaan en ole kokenut mitään tällaista.”

Mies piti yhden pitkän hengenvedon mittaisen tauon.

”Olen kohta keski-ikäinen mies. Teen työtä, jossa on järkeä. Minä olen niitä, joista sanotaan, että hänellä on kaikkea, elää omanlaistaan elämää, itse valitsemaansa. Mieluiten kuljeskelen luonnossa. Mutta sielläkin minulla on aina päämäärä mielessäni. Teen muistiinpanoja, osallistun projekteihin ja lintutieteellisiin tutkimuksiin. Otan valokuvia hienoista luonnonilmiöistä. Toimin välikappaleena, en pane itseäni likoon. Politiikan olen siirtänyt julkisilta toreilta omaan hiljaisuuteeni puitavaksi. Soitan, maalaan, rengastan, saatan Lapin lapsia maailmaan ja hoidan äideille tarpeellista hyvää mieltä. Elän yksinäistä elämää, erakkoaikani saan valita ja valitsen itse. Luulevat, että jahtaan tunturien naisia ja että etsin sitä yhtä ainoata niin kuin Andte. Mutta en ole kaivannut muuta, kumppania nyt en ainakaan. Kävin jo kerran naimisissa, kun kaunis nainen tahtoi sitä. Ensin halusi olla tulevan lääkärin rouva, sitten ei enää halunnutkaan. Ja minulle oli ihan samantekevää kumpikin vaihtoehto. Ei jäänyt traumoja eikä ikävää, eipä edes muistoja.”

Eerikki oli uupunut pitkän puheensa jälkeen. Hän hamusi kättäni käteensä. Hänen silmiinsä syttyivät syyskesän ensimmäiset taivaanvalot.

”Ja nyt äkkiä, minä himoitsen toisen miehen vaimoa niin, että en saa rauhaa.”

”Mutta sinä olet lähdössä pois, kauas”, muistutin. ”Tuskin enää palaat, kun näet valtameren takana isommat mahdollisuutesi.”

”Siksi minun oli tultava juuri nyt. En etsi varmuutta. En kiristä vastausta. Minun on pakko olla juuri tässä. Haluan muistaa, miltä kosketus tuntuu. Haluan tietää, onko minusta elämään lähellä sitä, jota rakastan?” Eerikin puhe kuulosti pidätetyltä itkulta. Hän veti pitkän hengityksen, sisään ja ulos.

”Ota minut syliisi, Eerikki.”

Aamulla hän kasvojaan hieroen rupesi kysymään, mitä oli tapahtunut. Oliko kaikki ollut unta, suloisen kiihottavaa unennäköä, vai olinko minä todellisuutta.

”Kaikki koettu on totta, saavutettu. Ja saavutettavissa”, sanoin.

”Uudelleenko?” Eerikki kyselemään, inttämään, puhaltamaan liekkiä roihuun. Ja samaan aikaan kaksin käsin kiskomaan tulipalon punaista tukkaansa kuriin korvien kannatukselle.

”Uudelleen. Yhä uudelleen”, vakuutin.

”Sinun lintusesi lepatti minut tainnoksiin.”

”Niin teki”, kuiskasin. ”Sinä sen vaellusretkelläsi löysit ja sen löytämisen ilon minun kanssani jaoit.”

Mies vierelläni, kiinni minussa, värähti.

”Sitä et vieläkään ole rengastanut”, uhittelin.

Eerikki nousi sängystä, kuulosteli, joko pentue, minun poikaseni, oli heräämässä. Sitten hän tarttui sängyn pylvään kierteisiin kiinni. Katsoi minuun pitkästi, veti ohuen peitteen sivuun.

”Tältä se siis tuntuu”, sanoi ja katsoi hellittämättä silmiini.

”Tältä se tuntuu. Ja tuntuu yhä uudelleen ja uudelleen, jos antaa tuntua.”

”Sinä annoit tuntua”, Eerikki kuiskasi ja lisäsi: ”Kohta haluan antaa sen saman sinulle uudelleen.”

Nousin istualleni ja Eerikki astui askeleen, että pystyin tarttumaan häneen. Kohta, tiesin. Kohta, myönsin, näin ja tunsin.