1
Alicia ja Maarit istuivat Maaritin takapihalla pihakeinussa. Alicia lakkasi varpaankynsiään verenpunaisella lakalla, jalka nostettuna istuimen reunalle, polvi koukussa ja kukallisen kesähameen helma epäsiveästi reisien yläosaan vedettynä paljastaen pitkän matkaa kahvinruskeaa kolumbialaista säärtä, vielä siroa ja ilman suonikohjuja. Mitä nyt vähän kohonneita verisuonia pohkeessa, mutta nekin peittyivät somasti hänen ikirusketuksensa alle.
Maarit istui hänen vieressään, keinun kangaskatto suojasi hiukan merituulelta, omenapuu kurkotti ikivanhoja kuhmuraisia oksiaan katon ylle. Omenasadosta tulisi tänä vuonna hyvä, puuvanhus tuotti lähes vuosittain kaikki omenavoihin, soseeseen ja hilloon tarvittavat hedelmät. Riitti vielä hedelmäkuivuriinkin, renkaina ja viipaloituna säilöttäväksi talven varalle.
Maaritilla oli tabletti sylissään, Huawein Media Pad, johon hän napsutteli muistiinpanoja. Kestävän Kehityksen priimakahvi myi aina vain huonommin; suuremmat yritykset olivat nielemässä sen kuin hai pikkuisen sardiinin ja ystävättäret olivat punomassa uusia juonia.
Kaksi vuotta yhteinen yritys oli toiminut hyvin, viennin USA:han oli hoitanut Sierran talossa asuva Alicia Dominikaanisesta Tasavallasta lähtien, Euroopan ja erityisesti Suomen ja Skandinavian markkinat oli hoitanut Maarit, mutta kustannukset olivat nousseet pandemian aikana ja sitten dominikaaninen virkamieskoneisto ja paikallinen byrokratia olivat alkaneet kiristää ruuvejaan a vaatia aina vain enemmän veroja, lisenssejä, maksuja suojelusta.
“Filandia”, sanoi Alicia.
“Andien tytär”, vastasi Maarit.
Kauan hän oli luullut, kuten monet muutkin, että tämän pikkukaupungin nimi Kolumbian Quindio-provinssissa, kahvinviljelyalueella oli hänen kotimaansa nimi, väärinkirjoitettuna. Mutta ei, Fil Andia oli alun perin ristitty tällä nimellä viereisen Antioquia-provinssin siirtoasukkaiden toimesta, kun he perustivat uuden kaupunkinsa Quindioon. Andien tytär oli pittoreski kahvinviljely- ja markkinointikeskus ja nyt Alicia kertoi käyneensä siellä, lähellä hänen syntymäseutuaan, katsomassa pientä kahvitilaa.
“50 hehtaaria kahvia, platanoa ja avokadoa alarinteessä. Oma puro ja hyvät rakennukset. “Myy talosi Calissa ja sijoita puoliksi.”
“Ja naapurit, jotka keräävät avokadot puista ja myyvät niitä Salentontien varressa? Yksi suomalainen julkkis teki elämänsä bisneksen ja osti avokadofarmin ja retriitin Kolumbiasta. Ongelmana oli vain, että hänen avokadopuunsa oli aina tyhjiä, mutta tien varressa naapurit myivät röykkiöittäin juuripoimittuja avokadoja. Eikä niillä ollut edes puita.”
“Sellaista sattuu, jos omistaja on liian harvoin tiluksillaan. Sä tiedät, papaijan laki.”
Tiesihän Maarit nyt toki, papaija, joka annettiin oli papaija joka halkaistiin. Kolumbialainen metafora ottaa tilanteesta vaarin. Ei aina niin eettisesti, mutta omatunto oli venyvä käsite maassa, jossa puutteella oli koiran kasvot. Tämä sama elastinen, köyhyyden ja puutteen keitoksessa kypsynyt moraalikäsitys, joka oli antanut sysäyksen huumekartelleihin ja mafioihin viime vuosisadan lopussa. Yhteiskunnan lähes hajalle syövyttänyt rutto, josta toipuminen jatkui yhä, vaikka selvää parantumista oli jo näkyvissä.
Resilience tai palautumiskyky oli toinen niistä kansallisista hyveistä, joita Maarit ihaili entisen kotimaansa ihmisissä. Toinen niistä oli resourcefulness, neuvokkuus. Kolumbialaiset olivat eksperttejä keksimään ratkaisun joka ongelmaan. Mutta aivan yhtä hyviä keksimään ongelmia jokaiseen ratkaisuun. Jos sattui vahingossa kääntymään yksisuuntaiselle kadulle, niin ratkaisu oli kääntää auto ympäri ja ajaa takaperin haluamaansa suuntaan.
Daljoelta alkoi nousta sumua loppukesän iltaan. Tuuli oli tyyntynyt. Pääskyset lentelivät kesäillassa ja niiden kasvaneet poikaset lensivät jo taitavasti mukana. Kohta ne alkaisivat kokoontumaan ja suunnittelemaan lähtöä etelään. Alicia oli saanut varpaankyntensä lakatuksi ja kertoi lisää kahvitilasta lähellä Salentoa, pilviä hipovien vahapalmujen maasta.
Iän kertyessä ja vuosien vähentyessä Alicia oli alkanut kaipaamaan kotiseutuaan, ylväiden palmujen metsittämiä vihreitä vuorenrinteitä, paahtuvan kahvin rikasta aromia, pikkuisten smaragdin ja safiirin väristen kolibrien siipien nopeaa räpytystä syöttöastian ympärillä patiolla. Punaisten pelargonioiden reunustamia gallerioita talojen ympäri. Terrakottaruukkuja, valtavia saniaisia korkeissa kolmijalkaruukuissa tai seinäruukuissa.
Aikuiset lapset perheineen asuivat Yhdysvalloissa, paitsi nuorin poika, joka asusteli tyttöystävänsä kanssa Pariisissa ja hoiti IT-maksupalvelufirmaansa. Kaikki hänen kolme lastaan osasivat laskea; sen he olivat perineet sekä äidiltään että italialaiselta isältään.
Maarit availi lataamiaan kuvia Villa Carmelasta. Nimi menisi vaihtoon heti.
Maaritin laskutaito oli taas puolestaan aina ollut lähinnä välttävä. Oikeastaan hän oli hyvä käyttämään rahoja, pitämään budjetit tasapainossa, suu säkkiä myöten, elämään varojensa mukaan. Hän ei vain ollut koskaan kiinnostunut rahasta, mikä oli luonnollistakin, koska hänellä ei ollut koskaan sitä ollut liikaa, ainoastaan tarpeelliseen. Ja nyt, eläkevuosina ja uudessa avioliitossa, olisi liiennyt jokunen lantti esimerkiksi matkusteluun.
Hän vietti kuukauden joka vuosi Dominikaanisessa tasavallassa; asia, jonka he olivat sopineet Alician kanssa silloin kun he perustivat kahvitilan, jossa hän oli osakkaana, mutta rahat olivat Alician. Nyt hän tunsi itsensä lähinnä siipirikoksi, muuttolinnuksi, jolta oli katkaistu siivet. Eetu oli paikkalintu. Ei hän kieltänyt liikkuvaista vaimoaan lentelemästä, mutta ei lähtenyt mukaankaan. Niillä satunnaisilla kerroilla, kun Maarit oli saanut ylipuhuttua Eetun lentokoneeseen Atlantin yli, koti-ikävä oli alkanut vaivata miestä jo kolmen päivän päästä.
Maaritin kasvimaa kukoisti ja tänä vuonna hän oli saanut Eetun avulla raivattua rikkaruohotkin pois. Japanin jättikurpitsa oli paisunut jo pienen rantalentopallon kokoiseksi ja kasvatti ympärysmittaansa lähes päivittäin. Butternut squashit, olivat tehneet muutaman hedelmän ja niiden kypsymiseen menisi vielä parikin kuukautta. Talvikurpitsat kasvoivat kyllä hyvin täälläkin leveysasteella, ellei yöpakkaset päässeet yllättämään. Kesäkurpitsat, sekä vihreät että keltaiset tuottivat ylenpalttista satoa ja kaikki naapuritkin saivat osansa kurpitsoista. Eetu työnsi lastillisen kurpitsoita kottikärryissä portinpieleen ja Maarit ilmoitteli Facebookin paikallisryhmässä ilmaisista kurpitsoista ja sittemmin myös omenoista.
Ennen lumentuloa viimeiset kottikärrylliset omenoita ja kurpitsoita vietiin läheiseen metsikköön, toiselle puolelle tietä, lähelle, mutta ei liian lähelle, peuroille ja kauriille talviruuaksi.
Eetu ajoi pihaan mukanaan pitsat ja he kaikki söivät ulkona, lempeässä kesäillassa,
