Ei se mikään Sebastianin päähänpisto ollut, että koulun hallinnossa oli vain miehiä. Miesten kanssa nyt vain organisointi kävi paljon sujuvammin. Miehet eivät olleet sellaisia hormonihirviöitä kuin naiset, eivätkä murehtineet koko ajan lapsiaan tai eivät ainakaan työpaikalla. Miehet osasivat pitää tunteet erossa työstä, ja Nassen ja Beckerin kanssa oli hyvä heittää läppää. Naiset eivät oikeastaan koskaan ymmärtäneet huumoria. Vähän Nassen jutut olivat välillä rasvaisia, mutta kukapa olisi täydellinen? Sebastianin tunsi hienoista ylemmyyttä työtovereitaan kohtaan. Becker oli apulaisrehtori ja linjanjohtaja niin kuin Nassekin, mutta heillä ei ollut minkäänlaista johtamiskoulutusta.
Ennen liikkeenjohtokoulutusta Sebastian oli lukenut kandiksi uskontotieteestä ja teologiasta, molemmista. Isä ja äiti olivat kirkon työtekijöitä, ja hänestä odotettiin tietysti pappia. Johtokoulutus ei ollut niin iso sivupolku, johtamisen perinnettähän kirkolla riitti. Ja tulosvastuullinenkin se nykyään oli. Haudat hoidettiin sopimusten mukaan, ja jos maksut jäivät väliin, vainajat unohdettiin turpeeseen.
Demokratiaa ei johtaminen ollut, eikä sen pitänytkään olla.
Matkalla mersulleen Sebastian käveli urheilukentän ohitse ja pysähtyi katselemaan pelaajia. Nuoria naisia, ja notkeita. Hiukset hulmusivat hauskasti heidän liikkuessaan ja rinnat pompahtelivat. Sääret ja reidet puoliväliin paljaat. Sebastian ihaili ihmiskehoa, miten upeasti se teki tehtävänsä. Lihavat ihmiset inhottivat häntä. Sen sijaan nuo nuoret naiset, tuokin blondi tuossa maalilla, katsoiko se Sebastiania? Nuoria ja elämänsä kunnossa.
Tietysti sitten aikanaan nekin vanhenisivat, tulisi lapsia, tulisi mahaa ja vaivoja. Oliko heillä elämän suunta selvillä? Löytyisikö tuollekin blondille jokin johtotähti jota seurata? Etsikö se jotain? Ehkä kaipaisi isällistä johdatusta? Vilkaisiko se taas?
Sebastian kuvitteli hetken odottavansa siinä. Sitten kun blondi tulisi pukuhuoneesta suihkunraikkaana, se näkisi Sebastianin ryhdikkään olemuksen. Sebastian kehuisi peliä ja kertoisi että on rehtorina tuossa koulussa ja heillä olisi joukkue. Valta vetoaa naisiin, sanovat feministit ihan mitä tahansa.
Sanoisi, että oli nähnyt tytön pelaavan ja huomannut, että tyttö oli fyysisesti lahjakas. Kyselisi oliko sillä aerobisten harjoitusten lisäksi liikkuvuus- ja lihaskuntoharjoituksia. Sitten mentäisiin vaikka johonkin kahville, se istuisi siinä iloisena ja tuoreena, nauraisi Sebastianin jutuille. Voi Sebastian sä olet hauska. Sebastian tarjoaisi kyydin mersussa. Ei tarvi pelätä, minä olen rehtori, en mikään gangsta. Sebastian tiesi olevansa aika hauska kun sille päälle sattui.
Sebastianin mietteet keskeytyivät, kun hän huomasi virttyneisiin ja likaisiin rääsyihin pukeutuneeseen, lievästi lemahtavan miehen, joka oli päässyt hivuttautumaan lähelle. Mies lukitsi katseensa Sebastianiin ja öhelsi:
– Anna rahaa.
Sebastian pudisteli päätään.
– Ei mene viinaan, mies vakuutti.
– En minä nyt, anteeksi, Sebastian sanoi. – Eikä ole kolikoita.
– Ei mene viinaan kun menee bisseen, mies sanoi.
Sebastian koetti kävellä nopeammin.
– Hirtä itsesi! mies röhisi hänen takanaan.
Mitä hän oli tehnyt? Töistä tulossa. Sebastianin teki mieli sanoa vastaan, mutta rökäle olisi varmaan alkanut kiroilla ja huutaa.
– Pendejo! se huusi.
Kiroili se. Sebastian kiiruhti autolleen. Hän kaivoi avaimet taskusta ja avasi lukituksen jo kymmenen metrin päästä, auto uikutti nopeasti ja avasi ovensa. Hän posahti keinonahkaistuimille ja käynnisti moottorin, joka lähti mureasti pyörittämään mäntiä, kampiakseleita ja venttiilivarsia.
Oven suljettuaan Sebastian katsoi taustanäyttöön. Mies raahusti lähemmäs. Liikenne oli esteenä ja Sebastian joutui odottamaan. Mersu seisoi ruudussa, etupyörät kääntyneinä, valmiina loikkaamaan. Sitten hän havaitsi raon liikenteessä, näytti vilkkua ja kaarsi tielle. Mies pui nyrkkiään. Mikä ihme sillä oli?
Pian auton vakaa ja voimakas kulku palautti rauhan. Sebastian kiihdytteli, ennakoi muita autoilijoita, näki jo kaukaa mistä suunnasta oli tulossa liikennettä ja korjasi hienovaraisesti ajolinjojaan. Hän oli hyvä kuski. Samaan aikaan valmis kiihdyttämään ja jarruttamaan ja kaartamaan, rauhallisena mutta valppaana. Tietoisuuden laidoilla olivat koko ajan jalankulkijoiden joukkiot, jotka saattoivat tehdä mitä vain. Mutta Sebastian oli kuin akrobaatti auton ratissa, se oli kuin hänen toinen kehonsa. Hän rakasti autolla ajamista.
Mediapaneeli vilkutti Olgan nimeä. Automatiikka oli analysoinut Sebastianin ja Olgan aiempia puheluita ja sääti hälytysäänen jäljittelemään niiden tunnelämpötilaa. Musiikillinen motiivi oli melko aggressiivinen, ja rytmikuvio kuulosti siltä kuin märkää mattoa olisi laahattu alas lasinsiruilla päällystettyjä betoniportaita.
– Vastaa, Sebastian käski paneelia. – No mitä?
– Olga täällä. Olit kyselly.
– Missä ne projektitiedostot on mitä käytit?
– Lähetin meilinä niin kuin sovittiin.
– En minä saanut niitä esiin mistään. Voitasko nähdä jos neuvoisit?
– No mä olen lähteny jo kotiin.
– Ne soittelevat minulle ja valittavat. Säkö ne oot laittanu soittelemaan?
– En ole! Ihan omin päin tekevät.
Rehtori oli hetken hiljaa eikä Olgakaan sanonut mitään. Sitten rehtori kysyi:
– Mitäs tälle nyt pitäisi tehdä?
– En minä tiedä, se ei ole minun vastuullani.
Rehtori katkaisi puhelun. Niinpä niin. Hänen vastuullaanhan kaikki lopulta oli. Hän oli puristuksissa säädösten, määrärahojen ja kahvoja kuluttavien oppilaiden välissä. Säästä vähän sieltä ja vähän täältä, ohjaa oikea materiaali oppilaskuntaan, käskytä ja rakenna työsopimuksia. Rahoitusta oli taas leikattu, kohta koulu olisi pelkästään opiskelijamaksujen ja yhteistyökumppanien varassa. Se oli peliä, jossa jokaisen siirron tarkoituksena oli motittaa kuningas Sebastian, epäonnistumiseen ja konkurssiin. Mutta Sebastian taisteli vastaan.
Olga kulki julkisilla ja pyörällä. Sanoi, että maailma pelastuisi jos kaikki teksivät niin. Paskat se mitään pelastuisi. Se oli selvää jo vuosisadat sitten, tässä oli vain pelattu aikaa mutta nyt se alkoi loppua.
Miltä sekin näyttäisi jos Sebastian tulisi hikisenä töihin jotkut tuubishortsit päällä? – Tää koulun fokus on ihmisvoimavaroissa, selittäisi siinä tukka töröllä kypärän alla. Kun opettajat olivat itse kaikki ihan viimeisen päälle laittautuneita. Miten niillä naisilla olikin ykköset päällä aina. Ei, kyllä rehtorin piti tulla määrätietoisesti sisään ja ottaa tila haltuun heti.
Piti olla pelisilmää. Niin kuin jalkapallossa. Sebastian pelasi joskus nuoruudessaan ja se kehitti hänen filosofiaansa. Kaikella täytyi olla jokin tarkoitus. Jalkapallo oli filosofiaa sekin. Teki mieli sanoa teologiaa mutta ei siinä sentään pelastusta ollut.
Sebastian nosti rauhallisesti jalkaa kaasulta, ennakoi takaa tulevan polkupyörän ohituksen ja taskuparkkeerasi huipputyylikkäästi. Mallisuoritus vaikka automaatti auttoikin. Kohta hän oli treenikassi olalla kävelemässä urheilukentälle, notkein, notkein askelin. Hän tunsi miten hänen jalkansa astuivat tarkasti ja joustavasti, ottivat herkästi vastaan kadun pienet epätasaisuudet. Sebastian oli elämänsä kunnossa.
