Sebastian ei jaksanut enää takoa ristikkoa, lojui vain ryöppyävässä vedessä ja katseli putken päästä kajastavaa etäistä valoa.
Putken alkupää näytti uudelta, mutta se mihin ristikko oli takertunut, oli vanhempaa, jykevistä kivistä muurattua kanavaa. Ristikko oli näköjään takertunut kohtaan, jossa putki oli korkeampi. Sebastian yritti vääntäytyä pystyyn ja löi päänsä kiveen. Hän koetti hivuttautua ristikon laitaan. Ryöppyävä vesi teki kaikki liikkeet hankaliksi, mutta hän sai lopulta kammettua itsensä pystyyn. Ja toden totta, suoraan yläpuolella oli tyhjää. Hän ei nähnyt mitä siellä oli, pelkkää pimeyttä.
Sebastian tapaili seinämää. Kivessä tuntui epätasaisuuksia, ehkä ulkonevia kiviä. Tai askelmia? Hän nojautui sinne päin ja koetti kiivetä. Hän liukui aina takaisin, kunnes sai keinoteltua itsensä asentoon, josta oli mahdollista kavuta ylös. Hän putosi takaisin veteen monta kertaa, mutta jatkoi yrittämistä. Lopulta hän onnistui ryömimään tasanteelle, joka tuntui suhteellisen kuivalta.
Hän käänteli päätään, mutta pimeys oli täydellinen, onkaloon ei päässyt valonsädettäkään. Hän tunnusteli sitä joka puolelta ja totesi, että onkalo avautui eteenpäin. Kun hän alkoi ryömiä sinne päin, hän totesi, että se oli ilmeisesti toinen vesiputki. Tyhjä ja vanha, muurattu, mutta se johti jonnekin.
Hetkeksi Sebastianiin iski pakokauhu. Ehdoton pimeys ja kylmät, valtavat kivimassat ympärillä tuntuivat haudalta. Hän tunnusteli ja haparoi ja ryömi eteenpäin minkä pystyi. Hänen hengityksensä kiihtyi ja hän alkoi hyperventiloida. Äkkiä hänen kätensä tapasi vain tyhjää. Hän horjahti mutta välttyi juuri putoamasta aukkoon. Pimeys ei kertonut miten syvä pudotus olisi ollut. Rehtori tajusi, että lattiassa voisi olla vaikka miten syviä kaivantoja tai aukkoja, hän voisi pudota niihin eikä hänestä kuultaisi enää koskaan mitään.
Hän asettautui selälleen makaamaan ja koetti tasata hengitystään. Kaikki hyvin, hän koetti uskotella itselleen. Kaikki hyvin.
Kun Sebastian uskaltautui taas liikkeelle, hän kiersi varovasti tyhjän kohdan ja jatkoi eteenpäin. Käytävä jatkui hieman mutkitellen. Oli vaikea sanoa, kulkiko se suunnilleen suoraan tai edes nousiko tai laskiko se, pimeässä oli mahdoton arvioida mittasuhteita. Välillä käytävässä tuntui tyhjiä kohtia, joista puhalsi kylmä tuuli, mutta valoa ei ollut missään.
Hän tapasi taas porrasmaisia kiviä, konttasi niitä pitkin ylös ja pääsi tasaiselle alustalle. Hän tunnusteli lattiaa, tunsi kiveä ja soraa, ja esineen, joka tuntui ryhmyiseltä kepiltä. Kun Sebastian seurasi kädellään sen muotoja, hän pääsi kohtaan, jossa keppi yhtyi pallukkaan ja hän tajusi pitävänsä käsissään pääkalloon päättyvää selkärangan pätkää. Hän heitti sen kiireesti pois. Sitten hän mietti, olisiko pitänyt olla vähän kunnioittavampi. Siinähän saattoi olla hänen viimeinen siteensä ihmiskuntaan.
Hän tunnusteli tietään eteenpäin, löysi matalan korokkeen ja kapusi sille. Se oli tarpeeksi laaja, että sille voi asettua makaamaan. Parempi siinä kuin lattialla luurankojen kanssa.
Sebastian oli rättiväsynyt ja nukahti melkein heti.
Hän havahtui valonsäteeseen, joka putosi sisään raosta korkealla katonrajassa. Ilmeisesti hän oli rypenyt viemärissä niin kauan, että yö oli ehtinyt vaihtua aamuksi. Nyt hän näki, että hän oli maannut leveän hauta-arkun päällä. Ja maassa ympärillä tosiaan oli luurankoja. Tila, johon hän oli kavunnut viemäristä, oli neliömäinen, kymmenkunta metriä suuntaansa, eikä siitä johtanut minkäänlaisia käytäviä tai ovia minnekään. Siellä oli kuitenkin portaat, jotka näyttivät johtavan ylös kellarista. Matala kanaali johti lattian poikki ja katosi aukkoon, josta Sebastian oli ryöminyt sisään. Hänen täytyi olla jossakin Linnavuoren alla, sen kellareissa.
Arkun kannessa oli vaakuna, ilmeisesti jonkun säätyläisen. Kansi oli haljennut, ja sen yksi kulmaus oli auki. Sebastian ei voinut olla katsomatta sinne. Siellä oli pölyksi muuttuneita retkieväitä tuonpuoleiseen, homeisia vaatteita ja jotakin muhkuraista niiden alla. Sebastian päätti olla selvittämättä mitä se oli.
Sen sijaan hän lähti tutkimaan portaita, jotka näyttivät päättyvän seinään. Seinässä oli kuitenkin vipu, jota kääntämällä aukesi todellakin ihan aito salaovi.
Sebastian työnsi salaovea, se aukesi ja sen edeltä kääntyi sivuun ja meni säpäleiksi korkea soikea peili, jossa on hienot, kiharaiset, barokkiset kehykset. Hän näki edessään jonkin kamaripalvelijan restauroidun huoneen. Aivan epäilemättä hän oli linnassa sisällä. Peili oli nyt palasina lattialla, hienojen, barokkisten raamien kehystämänä. Pian museon henkilökunta olisi paikalla, kutsuisi poliisin ja hänet pidätettäisiin.
Mutta linna oli hiljainen. Kukaan ei tullut. Sebastian hiippaili linnan käytäviä ja kuulosteli ääniä, mikä olisi normaalioloissakin ollut epäkiitollinen tehtävä, sillä linna oli laaja ja sen seinät olivat aivan suhteettoman paksut, niin että ääni ei kantautunut kauas. Mutta nyt ei todellakaan kuulunut mitään.
Vaellettuaan useita tunteja rehtori tajusi, että linnasta ei päässyt ulos. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä missään näkynyt museovahteja. Vastaanottosaliin johtavassa aulassa oli matkamuistoesitteitä ja akryylikuutio, johon kerättiin rahaa iänikuisiin restaurointeihin, mutta ulko-ovet olivat kiinni. Sebastian hakkasi niitä ja huusi apua, kunnes tajusi, että 1400-luvulla luultavasti normannien sotajoukkoja vastaan tehdyt, kaksinkertaiset portit eivät läpäisisi sen enempää Sebastianin ääntä kuin hänen iskujaankaan. Sebastian katsoi ovia. Ne olivat kuusi metriä korkeat ja niiden lankut oli pultattu kiinni taotuilla, ranteenpaksuisilla raudoilla.
Ovien vieressä oli pieni vartijankoppi. Sieltä Sebastian löysi kolatölkin, johon oli jäänyt kolmannes sen sisällöstä. Hän joi se heti.
Salin kaikki ikkunat olivat värjättyä lyijylasia, jonka läpi ei nähnyt ulos. Hän koetteli toiveikkaasti kaikkia soihdunjalkoja ja kynttilänjalkoja ja epäilyttäviä ulokkeita seinissä, mutta useampia salakäytäviä ei ilmeisesti ollut. Tai ne olivat kovin salaisia.
Kun hän oli kolmannen kerran kiertänyt samat hallit, hänen täytyi myöntää, että hän joutuisi joko odottamaan linnan aukeamista – tai palaamaan takaisin kellariin ja putkeen.
Niinpä hän odotti.
Harmi kyllä poikkeustilan vuoksi linna pidettiin seuraavan kuukauden suljettuna.
Kun ovet lopulta avattiin, museovahdit löysivät linnasta sekapäisen, ränsistyneen olennon, joka oli nukkunut yksinään Linnanherran museoidussa vuoteessa, vaellellut saleja yksinpuheluun vajonneena ja pysytellyt hengissä syömällä kynttilänpätkiä ja hakemalla vettä Linnavuoren alitse kulkevasta viemäriputkesta.
Kouluun rehtori ei enää palannut.
