Päivällinen oli katettu ulos aukiolle, joka jäi kahden valtavan tammen ja pahkuraisen omenapuun väliin. Omenapuiden takana oli vanha nuotiopaikka, jonka ympärille kerätyt, istuimiksi halkaistut pölkyt olivat peittyneet ruohikkoon. Lähimmästä tammesta riippui säänpieksämä puinen mobile, jossa heilui vielä muutama värikäs kankaanriekale.
Pöytä oli säässä tummunut lankkupöytä, sillä oli pieni liina ja paljon astioita, joissa perunat ja juurekset höyrysivät. Salaattiastiaan oli pilkottu kasveja, joita Frank ei tunnistanut. Gia istui pienellä pölkyllä pöydän laidassa. Naisella oli lyhyt mekko, musta ja hihaton. Frank istuutui toiselle pölkylle. Olivia tuli keittiöltä ja laski suuren, höyryävän kattilan pöydälle. Hän oli pukeutunut pitkään, peittävään leninkiin. Alessia tuli pian myös, hänellä oli pelkät shortsit ja uimapuvun yläosa.
– Aloitetaanko? Olivia kysyi.
– Eiköhän kaikki ole valmista, Alessia sanoi.
Gia nousi ja ojensi kätensä Frankille, Frank nousi ja tarttui siihen. Olivia tarttui toiseen käteen. Kun he olivat muodostaneet ringin, Alessia aloitti laulun, ja muut yhtyivät siihen.
Every little cell in my body is happy
every little cell in my body is well
every little cell in my body is happy
every little cell in my body is well
I’m so glad every little cell
in my body is happy and well
I’m so glad every little cell
in my body is happy and well
Laulu päättyi lyhyeen namaste-tervehdykseen ja sitten asetuttiin syömään. Ruokailuvälineinä oli vain haarukat. Salaattikin poimittiin käsin suoraan kulhosta. Salaatissa oli joitakin todella väkevän makuisia kasveja, mutta hyvää se oli. Olivia selitti, että siinä oli paitsi puutarhatuotteita, myös maastosta kerättyjä yrttejä ja lehtiä.
Salaatin jälkeen oli vuorossa suuren kattilan sisältö, siellä oli sentään kauha. Frank kauhoi keitettyjä vihreitä kasveja, joiden seassa oli lisää keitettyjä vihreitä kasveja, lisäksi joitakin pähkinäntapaisia ja sitten hieman toisenlaisia vihreitä kasveja. Kissat kiertelivät pöydän ympärillä, mutta Alessia kielsi Frankia antamasta niille mitään. Frank ihmetteli, mitä syötävää pöydässä ylipäänsä olisi ollut kissoille.
Alessia jutteli Olivian kanssa puutarhavuoroista ja kaivon korjaamisesta. He olivat vaihtaneet italian englanniksi, ja Frank pohti, odottivatko he ehkä Frankin tarjoavan apuaan.
– Mikä kaivossa on vikana? hän kysyi.
– Sinne valuu pintavesiä, se pitäisi eristää. Sitä voi juuri käyttää peseytymiseen, mutta juomavedeksi se ei käy.
– Mitä tämä sitten on? Frank näytti karahveja, jotka kimmelsivät pöydällä. – Pullovettä?
– Ei todellakaan! Ne on purolta tuolta runsaan kilometrin päästä. Voit mennä mukaan huomenna kun Gia käy hakemassa.
– Okei.
– Ja pitäähän sinun maksaa ylöspidostasi! Olivia sanoi ja hymyili niin että kaikki hampaat loistivat.
– Niin siitä… minähän vain tupsahdin tänne. Miten minä maksan vaikka tämän ruuan?
Gia sanoi jotakin Alessialle saksaksi, jota Frank osasi hieman huonommin kuin italiaa.
– Me luulimme, että sinä olit WWOOFista, Olivia sanoi. – Etkö sitten ole?
– Mistä? Mikä?
– Vapaaehtoisjärjestöstä. Wwoofilaiset yleensä tekevät työtä majoitusta vastaan. Tai voi sitä maksaakin.
– Paljonko?
– Kaksikymppiä päivältä. Jäätkö?
– No kai pariksi yöksi ainakin. Ehkä voisin tehdä jotakin?
– Vaikka mitä. On se kaivon korjaaminen. Ja voit kantaa vettä tai hoitaa puutarhaa. Kylpyhuone pitäisi rakentaa. Tietä tasoittaa, Alessia luetteli. – Miltä kuulostaa?
– Joo, miksei.
Frank pudotti haarukastaan oliiviöljystä kiiltelevän salaatinlehden. Se putosi nurmikolle, ja oranssi kissa syöksyi sieppaamaan sen. Mustavalkoinen loikkasi myös, mutta oranssi kissa oli nopeampi. Oranssi rääkäisi mustavalkoiselle, hetken ne sähisivät ja taistelivat pöydän alla, sitten oranssi kissa juoksi tiehensä salaatinlehti suussaan.
– Siis… Frank seurasi juoksevia kissoja, – …ne syövät salaattia?
– No emme me niille mitään kissanruokaa osta. Ne pyytävät itse hiiriä ja liskoja.
Frank katsoi kissoja. Ne olivat takkuisia ja laihoja, kovia kokeneen näköisiä.
– Minun piti kysyä, onko täällä jotain petoja metsissä?
– Villisikoja vain. Ne tekevät paljon tuhoa puutarhassa, jos pääsevät sinne. Ja joku karhu nähtiin vuorilla viikko sitten, mutta ne karttavat ihmisiä.
Kun Frank kysyi Jardinin menneisyydestä, Olivia selitti, miten Alessia peri Jardinin äidiltään ja teki siitä ekoyhteisön. Aluksi siellä oli ollut paljon väkeä, sitten vähitellen suurin osa muutti pois. Olivia oli siellä toista vuotta. Gia ei asunut Jardinissa mutta kävi siellä joka vuosi. Alessian lisäksi Philip oli perustajajäseniä, mutta kukaan ei tiennyt missä hän oli. Lisäksi oli Diego, puuseppä, hän oli suunnitellut keittiörakennuksen ja jurtat. Sitten Diego oli sairastunut masennukseen ja lähtenyt matkoille.
Olivia vilkaisi Alessiaa, joka jatkoi keskustelua Jutan kanssa. Alessia vain nyökkäsi.
– Ja nyt porukkaa on vähemmän? Frank kysyi. – Mitä tapahtui?
Olivia kertoi, että alkuvuosina tehtiin vaikka mitä. Maataidetta ja saviveistoksia, harjoitettiin kaikenlaisia kädentaitoja, laulettiin ja mietiskeltiin, soitettiin nuotiolla ja tanssittiin öisin. Sitten Alessia halusi vakiintuneemmat olot, kelvolliset asunnot ja puutarhan. Hänestä nyyttikesteille perustuva yhteiselo oli vähän falskia. Jengiä tuli ja toi mukanaan kaupungista tarvikkeita, jotka olivat ostaneet tavallisista kaupoista.
Tiedossa oli siis silkkaa, raakaa työtä, kun monet halusivat vain irtautua yhteiskunnasta, istuskella soittamassa kitaraa tähtitaivaan alla, ja ennen kaikkea olla sitoutumatta mihinkään. Väki alkoi valua pois. He hajaantuivat ympäri maailmaa. Joskus jokin käsinmaalattu postikortti saavutti Jardinin, Väli-Amerikasta tai Espanjasta tai Thaimaasta. Niitä oli kerätty keittiörakennuksen seinälle.
– Joten nyt meitä on täällä vain me, Olivia jatkoi. – Ja meistäkin vain Alessia on alkuperäisasukkaita.
– Jotenkin surullista, Frank sanoi.
– No, täällä käy työleiriläisiä. Siitä tulee vähän tuloja, ja se on hyvä, sillä joskus jotain pitää ostaakin. Aurinkopaneeleita, paristoja, niitä ei voi kasvattaa. Eli jos haluat maksaa ylöspidosta, se on tosi tervetullutta. Mutta apuakin tarvitaan. Kokeile pari päivää ja päätä sitten.
– Okei, Frank sanoi ja katseli ympärilleen. – Tämä on siis eräänlainen työleiri.
– Ei tämä työleiri ole vaan permakulttuurin mukaisesti elävä yhteisö. Luonto suojelee meitä ja antaa meille kaiken mitä tarvitsemme. Mutta totta kai työtäkin pitää tehdä.
Ruokailun jälkeen he kantoivat yhdessä astiat keittiöön ja pesivät omat lautasensa. Salaattikulho pestiin myös. Frank huomasi, että paitsi tiskikonetta, Jardinissa ei käytetty tiskiainettakaan. Lautasiin levitettiin tulisijasta kerättyä tuhkaa, ja sitten hangattiin kunnes rasva irtosi, ja sitten astiat huuhdeltiin kylmällä vedellä. Suuri kattila, joka oli vielä puolillaan keitettyjä kasviksia, jätettiin tasolle kaasuhellan viereen.
– Ettekö te laita sitä mihinkään kylmään?
– Täällä ei ole jääkaappia, Olivia sanoi. – Se veisi vain sähköä. Eikä sitä tarvita. Ruoka ei seiso koskaan pidempään kuin seuraavaan päivään ja se säilyy sen aikaa. Vaikka olisi helle. Kalaa ja lihaa täällä ei syödä. Eikä käytetä alkoholia tai muita päihteitä.
– Mitä jos toisin jonkun vaikka kalasäilykkeen tänne?
– Älä. Edes kissoille. Se olisi pitänyt tehdä selväksi heti. Kerran yksi vierailijoista toi. Siitä syntyi… hyvin pitkä keskustelu.
Naiset istuutuivat tyynyille oleskelutilan lattialle ja aloittivat taas keskustelun, saksaksi ja italiaksi. Vähän aikaa Frank koetti kuunnella mutta väsyi pian ja sanoi menevänsä nukkumaan. Hän otti pulloon vettä ja lähti ulos. Oli ehtinyt tullut pimeä. Frank koetti katsoa tarkkaan mihin astui, ettei tallaisi kissojen päälle. Hänellä ei ollut taskulamppua, joten hän hapuili polkua kuunsirpin ja tähtien valossa.
Asuntovaunulla hän hankasi hampaansa sormella, purskutti ja jäi seisomaan. Vaunun valkoinen kylki hohti himmeästi mustaa metsää vasten. Omenapuiden käkkyräiset latvat jatkuivat kumpuilevina pitkin tonttia, sitten ne vaihtuivat vuorten rinteisiin. Rinteillä kasvoi pensaikkoa ja puustoa, joka ei erottunut kuun valossa.
Tähtiä oli uskomattoman paljon. Frank arveli erottavansa Linnunradan ja hän koetti nähdä sen galaksina, jonka syrjäseuduilla aurinkokunta oli. Hän ei hahmottanut ollenkaan sen kolmiulotteista rakennetta, se olisi kai pitänyt nähdä vielä kauempaa syrjästä.
Jossakin etäällä haukkui koira, ja toinen vastasi. Frank kuunteli niiden keskustelua ja ruohikon rapsahtelua vähän aikaa, meni sitten nukkumaan ja nukkui sikeästi aamuun asti.
