Bussi oli vanhanaikainen dieselbussi, jossa ei ollut automatiikkaa, ja Frank oli ainoa matkustaja. Hän näki kuljettajan selän, tämän rotevan, tummaihoisen niskan ja öljytyt hiukset. Jytkeestä päätellen kuski kuunteli kopissaan brasilialaista salsaa ja todella kovaa. Frank kaivoi olkalaukustaan Moby Dickin ja etsi kirjanmerkin. Edeltävistä sivuista hänellä oli vain pätkittäisiä muistikuvia. Nekin oli luettu jossakin bussissa tai puiston penkillä.
Päivä oli ollut todella pitkä ja rasittava, ja Frankin silmäluomet alkoivat lupsahdella kiinni. Pilvenpiirtäjät jäivät nopeasti taakse, mitä Frank ei huomannut. Sitten bussi jätti vanhan kaupungin, mistä Frank oli hämärästi tietoinen, mutta arveli linjan kiertävän jotakin mielenosoituskulkuetta. Frank luki kappaleen, unohti mitä oli lukenut, palasi takaisin ja pureutui taas 1800-luvun harppuunakalastuksen menetelmiin. Bussi liikkui, heijasi, kiihdytteli, jarrutteli. Välillä se pysähtyi ottamaan tai päästämään matkustajia. Ohitse lipui taloja, varastorakennuksia ja röttelöitä. Röttelöt vaihtuivat pieniksi niityiksi ja lampaiksi, mutta silloin Frank oli jo torkahtanut. Unessakin hän oli hämärästi tietoinen bussin liikkeistä. Olo oli mukava bussin suojissa.
Kun hän sitten heräsi, hän tajusi ensimmäiseksi, että bussin moottori oli sammutettu. Jotenkin tuntui, että bussi oli ollut paikallaan jo hyvän aikaa. Oli hiljaista, edes musiikkia ei kuulunut enää. Frank katsoi ikkunasta ja näki, että bussi oli pienellä levikkeellä, jota tuskin saattoi sanoa pysäkiksi. Ympärillä näkyi ruohikkoisia rinteitä. Aurinko paistoi, kevyt usva leijaili ulkona. Hetkeä aiemmin oli satanut ja nyt aurinko höyrysti kosteutta takaisin taivaalle.
Frank nousi ja käveli bussin etuosaan. Kuljettajaa ei näkynyt, mutta bussin etuovi oli auki. Frank laskeutui portaat alas ja astui askeleen suoraan lehmänpaskaan.
– Saatana!
Hän pyyhki kenkäänsä kosteaan ruohikkoon, oli liukastua ja kaatua selälleen mutta sai täpärästi väliin kätensä, joka osui toiseen läjään. Hän vilkaisi kättä, oli oksentaa, ja pyyhki sitä raivokkaasti sammaliin ja ruohikkoon. Voimakas haju oli ja pysyi. Hän tarvitsi vettä.
Frank näki ylempänä tietä reunustavassa ruohorinteessä kivikkoisen uoman, jossa loiskutteli eteenpäin piskuinen, kirkasvetinen puro. Hän lähti kapuamaan sinne. Se oli hankalaa, sillä sileäpohjaiset kengät liukuivat koko ajan kosteassa ruohikossa. Lopulta hän pääsi purolle, pesi kätensä ja hörppäsi vähän vettä, pitäen huolen että joi vähän ylempää kuin missä oli pessyt kätensä.
Alhaalla bussi jyrähti käyntiin. Frank katsoi sinne ja näki miten bussi puhalsi tarmokkaasti mustia dieselsavupilviä ilmaan, otti kierroksia ja alkoi kääntyä. Seisake oli kapea, mutta bussi sahasi sitkeästi edestakaisin ja koetti saada keulansa takaisin tulosuuntaan.
– Hei! hän huusi.
Kuljettaja ei kuullut eikä reagoinut. Frank koetti hölkätä rinnettä alas, liukastui ja putosi puolittain puroon. Kun hän oli päässyt sieltä ylös, bussi rullasi jo loivaa alamäkeä. Se ajoi seuraavaan tienmutkaan ja katosi näkyvistä.
* * *
Ympärillä oli hiljaista. Tai ei täysin hiljaista mutta kaupungin äänimaisemaan verrattuna kyllä. Kostea ruohikko tuoksui ruohikolta, ja puron laidoilta levittäytyi ilmaan veden ja humuksen haju. Kauempaa kuului karjan ääniä, jossain haukkui koira. Oli lämmin, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Frank riisui ohuen takkinsa ja istuutui kivelle. Oli vaikea uskoa, että kaupunki oli vain muutaman kukkulan takana.
Hän istui tunnelmoimassa, kunnes tunsi nälän rouhaisun vatsassaan. Repussa ei ollut ruokaa, eikä Frankin kykyihin kuulunut syötävien juurien tai sienten etsintä, joten hänen olisi sittenkin etsiydyttävä takaisin sivilisaation pariin. Vastahakoisesti hän nousi kiveltä ja lähti talsimaan samaan suuntaan, minne bussi katosi.
Viisi minuuttia käveltyään hän näki piikkipensaiden välissä kapean hiekkatien, joka erosi päätiestä oikealle. Tien laidassa oli kyltti, johon oli kirjoitettu koukeroisin ja värikkäin kirjaimin Jardin de la Joie. Kyltti näytti ystävälliseltä, siihen oli piirretty kukkia ja siitä riippui villalangoista punottuja rimpsuja. Sen juurelle oli rakenneltu kivistä pieni asetelma, jota kalliokasvit peittivät. Tie mutkitteli matalaan pensaikkoon ja katosi puiden sekaan parinkymmenen metrin päässä. Frank lähti seuraamaan sitä.
Pitkin tietä näkyi pieniä onkaloita, joita muurahaiset olivat tehneet. Kerran hän kuuli röhkäisyn ja sen jälkeen kahahduksen, kun jokin isompi eläin lähti juoksemaan. Edempänä hän näki edessään, vain kymmenen metrin päässä, kaksi pientä, täplikästä villisian poikasta. Ne näyttivät hyvin suloisilta, sen sijaan niiden seurana seissyt emovillisika näytti kaikkea muuta kuin suloiselta. Se näytti verenhimoiselta. Frank jähmettyi paikalleen. Aikuinen villisika pystyi tappamaan raateluhampaillaan. Possuperhe oli kuitenkin huomannut ihmisen jo ajat sitten, ja oli jo poistumassa pensaikkoon.
Tie jatkui hiekkaisena ja kuoppaisena. Monttuihin oli sateiden jälkeen jäänyt vettä, ja lopulta Frankin edessä oli mutainen lätäkkö, joka ulottui tien laidasta laitaan. Hän riisui kengät ja sukat, kääri lahkeensa ja kahlasi lätäkön poikki. Sitten hän jatkoi matkaa paljain jaloin, kenkiä kädessään roikottaen.
Tie kaarteli, läpäisi pienen metsikön ja tuli korkealle, pyöreälle kivitornille, jonka seinistä kivet olivat osittain romahtaneet maahan. Siinä nökötti pieni harmaa auto, ikivanha bensakäyttöinen tipparellu, kuhmuinen ja ruostunut, ja täynnä rakennustarvikkeita. Sen toinen ovi lenkotti auki ja sen takapenkki oli revitty pois, ilmeisesti jotta tilaa olisi jäänyt siellä lojuville hiekkasäkeille, lapioille ja hinausköysille. Auton takana pensaikossa oli pieni aukko, josta jatkui eteenpäin kapea polku. Auringonpieksämään aidantolppaan oli naulattu kyltti, jossa luki jälleen käsin maalatuin kirjaimin Jardin, ja sen alla Wellcome.
Hän ohitti rikkaruohojen valtaaman ja olkituppojen peittämän kasvimaan. Ainakin Frank arveli, että se oli kasvimaa. Risukot reunustivat villiintynyttä maaläiskää, sen vieressä oli ruosteinen vesitynnyri ja pari vanhaa kottikärryä, joissa kasvoi auringonkukkia. Niiden takana oli suuri saviuuni, jonka päällä roikkui osittain palanut lehväkatos. Uunin ympärillä oli hiekkakehä estämässä tulen leviämistä ympäröivään kuivaan heinään. Joku oli ilmeisesti yrittänyt niittää heinää mutta jättänyt työn kesken.
Seuraava rakennelma oli talo, jonka seinälaudat aurinko oli polttanut harmaiksi. Sen sivustalla seisoi telineessä pitkä rivi aurinkopaneeleita. Talon seinustalla oli vesipiste ja paikka ruuanlaittoon tai ehkä tiskaamiseen.
Kun Frank tuli rakennuksen etupuolelle, sisältä tuli vaaleahiuksinen, hoikka nainen vati käsissään.
– Hei! nainen sanoi ja hymyili.
– …hei, Frank sanoi varovasti.
Nainen kävi kaatamassa vadin sisällön auringonkukille, palasi ja kysyi Frankilta:
– Oletko tulossa leirille?
– Mille leirille?
– Ai et sitten varmaan. Tervetuloa kumminkin. Minä olen Alessia.
– Frank.
– Onko nälkä? Päivällinen on parin tunnin päästä, mutta keittiössä on hedelmiä ja ehkä pähkinöitä.
– Kiitos, ne kyllä kelpaavat.
Frank seurasi Alessiaa rakennuksen ovelle. Oven edessä oli pieni kuisti, ja kuistin lattialla lojui kasoittain sandaaleja ja kuluneita ja likaisia kenkiä, joista monesta oli pohja puoliksi irronnut. Penkillä oli likaisia työhousuja ja paitoja. Laiha oranssiraitainen kissa ja toinen, mustavalkoinen, lepäilivät housujen päällä.
– Tuletko?
Frank astui sisään. Lautalattialla oven takana oli kirjava, käsin kudottu matto, jonka päälle oli kasattu suuri pino tyynyjä. Tyynyillä lepäsi lukemassa nuori, tummatukkainen nainen. Peremmällä huoneessa oli keittotila, jossa roikkui määrättömästi kattiloita, kasareita ja kauhoja. Pitkä, tummatukkainen nainen seisoi siellä leikkaamassa vihanneksia.
– Frank on saapunut luoksemme, Alessia sanoi teatraalisesti. – Tässä on Olivia, Alessia sanoi Frankille. – Ja tuossa istuu Gia.
– Buongiorno, Gia sanoi Frankille ja jatkoi lukemista. Frank vastasi buongiorno ja kulutti samalla merkittävän osan italian kielen sanavarastostaan.
– Moi, Olivia sanoi ja leväytti maailman leveimmän hymyn Frankille.
Alessia heittäytyi Gian kanssa vuolaaseen italiankieliseen keskusteluun. Frank mietti pitäisikö hänen jotenkin osallistua, mutta hänellä oli jäljellä enää ciao, arrivederci, vaffanculo ja cin cin. Hän katseli ympärilleen. Vanhoja astioita, omenoita ja pähkinöitä korissa. Tiskipöydän yllä oli vain yksi hana, eli taloon tuli ilmeisesti vain kylmä vesi. Pieni kirjahylly jossa oli monella kielellä kirjoja vipassanamietiskelystä, joogasta ja luontaislääkinnästä. Seinällä oli käsintehtyjä postikortteja ja maalauksia, joista monet olivat lasten tekemiä. Naulakosta roikkui luuttu ja muutama leveälierinen hattu.
– Voinko ottaa myös omenoita? Frank kysyi ja osoitti pöydälle. Alessia nyökkäsi, joten Frank otti kourallisen pähkinöitä ja omenan ja alkoi mutustella sitä. Naiset jatkoivat keskustelua, joten lähti kuistille pitämään seuraa kissoille.
* * *
Kun Olivia oli tehnyt osansa ruuanlaitosta, hän lähti esittelemään aluetta. Frank näki aurinkokeräimet, johtosykkytäy ja akkupatterit niiden alla. Kasvimaa ei ollutkaan villiintynyt, vaan sitä hoidettiin kateviljelyllä. Oksat ja oljet peittivät polkuja ja rikkakasvien annettiin ihan tarkoituksella kasvaa hyötykasvien seassa.
– Tosin niitä pitäisi kitkeä ehkä vähän enemmän, mutta kaikkea ei ehdi.
Olivia esitteli puutarhan, joka kattoi hehtaarin ikivanhoja omena- ja luumupuita, joista sai vielä vähän satoa, kaivon, josta tuli vuorisuolan maustamaa vettä, ja asuinjurtat. Jostakin oli raahattu paikalle myös pari vanhaa asuntovaunua. Ensimmäinen oli näköjään varastona. Olivia esitteli Frankille toista.
– Sinä voisit nukkua täällä.
Frank kurkisti sisään. Sinne mahtui juuri kapea ja hädin tuskin riittävän pitkä vuode. Lisäksi siellä oli pieni pöytä, säilytyslaatikoita ja rojun peittämä keittotila. Seinällä riippui stetsonhattu ja kitara, ikkunan alla tasolla oli tuhkakuppi, kompassi, veitsi ja muuta sekalaista roinaa. Kapea vaatenaulakko pursusi miehen vaatteita.
– Ihan kuin täällä asuisi jo joku.
– Nämä on Philipin tavaroita, mutta Philip ei taida palata. Hän lähti pari vuotta sitten eikä kukaan tiedä missä hän on.
– Tuntuu että täältä on lähtenyt paljon porukkaa.
– Oli täällä joskus vilkkaampaa, kyllä.
Olivia näytti vielä toisen pienen kasvimaan. Sitä ympäröi risukosta rakennettu aita. Se esti villisikoja tulemasta, muuten ne olisivat myllänneet kaiken. Maastossa näkyikin joka puolella mullalle käännettyjä paikkoja, siat olivat ilmeisesti etsineet juuria tai muuta syötävää. Kasvimaan takana riippui puusta keinu, jota pitkä ruoho peitti niin että se näytti täysin unohdetulta. Frank raapi päänahkaansa ja tunsi ikävän selvästi, ettei ollut peseytynyt moneen päivään.
– Onko teillä suihkua? Tai kylpyhuonetta?
– Tuolla on järvi, kesällä vesi on siellä melkeinpä lämpöistä. Talvella – no, jäähän saa reiän kirveellä, Olivia sanoi ja virnisti. – Se karaisee ja pitää sairaudet loitolla, usko pois, hän jatkoi kun näki Frankin ilmeen.
Tontin pohjoislaidalla maa alkoi nousta. Matkalla sinne oli suuri telttamainen kokoontumistila. Sekin oli täynnä romua. Polku haarautui. Sen toisessa päässä tönötti puun kylkeen rakennettu kompostivessa, ja toinen polku kohosi tontin laidalle, missä puiden katveessa oli puusta rakennettu, yksinäinen pieni mökki. Mökin ulko-oven edessä oli repaleisia ja puoliksi mädäntyneitä juuttimattoja, oven pielessä rispaantunut luuta ja vesitynnyri. Frank kurkisti tynnyriin. Hän odotti näkevänsä siellä kuolleita oravia tai lintuja, mutta sinne olikin asetettu pitkä keppi, jota pitkin veteen tippuneet eläimet pääsivät kapuamaan ulos.
Mökin sisältä Frankia vastaan leyhähti hylätyssä huoneessa pitkän aikaa lojuneiden patjojen ja peittojen haju.
– Tämä oli Diegon, mutta hän on poissa. Voisit oikeastaan olla täälläkin. Pitäisi vain siivota.
– Missä tämä Diego siis on?
– Jossakin Itä-Euroopassa, en tiedä missä.
Frank haisteli ilmaa.
– Ehkä… mieluummin siinä asuntovaunussa.
– Ihan miten vain. Nyt, menen auttamaan ruuanlaitossa. Me soitamme kelloa kun se on valmista.
– Okei, Frank sanoi, ja Olivia lähti.
Frank istuutui pienelle pölkylle mökin eteen ja kuunteli. Ympärillä oli täysin rauhallista. Minkäänlaisia moottorin ääniä ei kuulunut. Vain sirkkojen siritystä ja joskus ohi surahtavan kärpästen siipien ääni. Rinteessä kahahti jotakin, ja Frank säpsähti. Sitten hän tajusi, että se oli luultavasti villisika. Mitä muita eläimiä täällä oli? Hän päätti kysyä siitä myöhemmin.
Kahahtelu jatkui. Se hermostutti Frankia. Hän nousi seisomaan pölkylle ja koetti nähdä pensaikon yli. Mitään ei näkynyt. Tontin raja oli lähellä, sitä reunusti oksista ja kepeistä rakennettu aita, joka ilmeisesti kiersi koko alueen. Se tuskin pystyisi torjumaan mitään isompaa otusta. Aidan takana oli takkuista, matalakasvuista metsää ja pensaikkoa. Frank lähti polkua takaisin päin. Ruohikko oli korkeaa molemmin puolin, jokin eläin olisi hyvin voinut piiloutua sinne.
Frank poikkesi katsomaan keinua. Hän kahlasi heinikkoa ja häiritsi pieniä hyönteisiä, joita loikki joka suuntaan. Keinu riippui hiljaa oksassaan, tuulenvirekään ei liikuttanut sitä. Puun juurella oli pieni muovinen leikkiauto ja pari sankoa. Frank tunnusteli keinua, ja todettuaan sen kestäväksi istui siihen. Hän nyhti maasta heinän ja alkoi pureskella sitä.
Hylätty keinu teki hänet surumieliseksi. Ruoho rehotti joka puolella. Kasvimaa oli niin roskainen, että oli vaikea nähdä, kasvoiko siellä mitään syömiskelpoista. Frankin ei tehnyt mieli majoittua majoihin. Niissä oli varmasti hyvin kehittynyt ekosysteemi erilaisia ötököitä, jotka ryömisivät päälle kun Frank nukahtaisi. Asuntovaunusta tiesi mitä se tekisi ja miten se eläisi: ei mitenkään.
Frank keinahteli vähän. Aika ei tuntunut kuluvan ollenkaan, se enemmänkin leijaili hiljalleen eteenpäin. Varjot liikkuivat, hyvin hitaasti. Vuoret kohosivat sinertävinä metsän takana, ja ilmassa purjehti jonkin kasvin siemeniä kuin kevyttä untuvaa. Ruohikosta kuului silloin tällöin pieni rapsahdus, kun heinäsirkka loikkasi. Frank nojasi päätään keinun toiseen naruun. Hän näki ruohon hiljaiset liikahdukset muutoksina näkökentässään ja kuuli pienet äänet ympärillään. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin.
Kun keittiöltä vihdoin kajahti pienen gongin ääni, se kuulosti täsmälleen oikealta.
