Sebastian näki kun poliisi tuli megafoneineen hässäköimään mukaan. Poliisin mielestä mielenosoitus oli nyt venynyt liiaksi. Puhuja korokkeella protestoi, sillä tuskin mitään tavoitteita oli saavutettu. Ministeriön ovet pysyivät kiinni, edes vasemmistolaidan ministerit eivät näyttäytyneet. Jokunen virkamies norkoili sisäänkäynnillä seuraamassa tapahtumia, siinä kaikki. Kokeneet poliitikot olivat livahtaneet takaoven kautta vähin äänin limusiineihinsa. Tämä oli erittäin epätyydyttävää. Lisäksi natsit olivat tulleet, ja hyvin suurella joukolla.
Natsit olivat paikalla nimenomaan osoittamassa mieltä mielenosoittajia vastaan. He olivat jopa hakeneet luvan omalle vastamielenosoitukselleen – pitkin hampain, sillä patrioottien ei toki pitäisi joutua pyytämään lupaa. Mutta eleltiin edustuksellisessa demokratiassa, ja siihen oli oikeistopopulistinkin toistaiseksi taivuttava.
Patriootit marssivat lähelle ministeriötä ja aivan antikapitalistisen miekkarin viereen. Suositusten mukaisesti ryhmät olisi pitänyt erottaa mellakka-aidoin ja poliisivoimin, mutta jonkin ikävän virheen takia aidat puuttuivat ja poliiseja oli liian vähän. Poliisit huomasivat tilanteen kyllä heti ja tilasivat vahvistuksia, mutta ne tulivat aivan liian hitaasti, ja sitten yhtäkkiä vähät järjestyksenpitäjät jäivät plekseineen tapahtumien jalkoihin.
Sebastian näki, miten Livian ryhmä alkoi hajota. Tanssiryhmä menetti sen pienen soikean alueen, jolla he olivat liikkuneet, kun se alkoi rusentui kummaltakin puolelta. Pian joka puolella oli antifan ja kaiketi fan edustajia, lippuja, ilmassa lentäviä kiviä, savua ja maihinnoususaappaita. Mistä noita saappaita riittääkin kaikille? Sebastian ihmetteli. Rusikointi yltyi ja hän näki Livian jäävän jalkoihin.
Sebastian yritti päästä lähemmäksi. Livia oli ihan yksin. Sebastian voisi suojella Livia ruumiillaan ja pelastaa hänet. Liv halaisi ja suutelisi ja Sebastian veisi Livin kotiin tai teatterille, ja Sebastian voisi unohtaa tämän typerän mellakan ja Sebastian olisi taas ihmeellisessä teatterimaailmassa missä oli seikkailua ja ihania naisia, opiskeluaikanaan Sebastian oli sentään elänyt, hän oli tavannut vaikka mitä ihmisiä…
Tämän ajatuskulun Sebastian louhi joistakin syvällä hellityistä fantasioistaan nopeammin kuin ehti hengähtääkään. Kun hän hengähti, hän sai yskänkohtauksen savusta. Tanssi oli loppunut, ja tanssijat rimpuilivat irti toisiinsa takertuneista ryhmistä. Varsinaisesta väkivallasta pitivät enimmäkseen huolen maiharimiehet, tosin pippurikaasua sumutettiin sinne ja tänne ja jotkut mielenosoittajat pistivät tosissaan kampoihin. Kielenkäyttö oli siivotonta. Miksi useimmat natseista olivat miehiä, Sebastian ihmetteli ja näki saman tien myös naisen joukossa.
Nainen oli vähän tukeva ja pikku pöhnässä. Hänellä ei ollut siiliä vaan vähän käherretyt, vaaleat hiukset. Hän tarttui Liviaa hihasta ja kiskaisi tämän kumoon. Livia potki alhaalta ja yhä yskivä Sebastian tarttui naista takista. Nainen kääntyi raivosta sihisten, sanoi — Sä saatana revit mun takin! Ja löi Sebastiania suoraan suulle. Sebastian vei käden kasvoilleen, tunsi veren maun suussaan ja mietti hetken, sopisiko naista lyödä, ja hänen epäröidessään nainen niittasi uudestaan. Sebastian torjui iskun kyynärvarrellaan mutta isku oli kova, hän oli varma että se jättäisi valtavan mustelman. Hän tuuppasi naista niin että tämä horjahti.
Ennen kuin nainen pääsi pystyyn, tappelevia miehiä ajautui naisten ja Sebastianin väliin. Sebastian sai potkun sääriluuhunsa, se oli kuin sähköisku ja hän horjahti asfalttiin. Jalkaan sattui hirveästi mutta hän tajusi, että jos hän jäisi makaamaan maahan, hän voisi rusentua kuoliaaksi. Ilmassa oli paljon savua, se tihentyi ja tappelijoiden hahmot alkoivat näkyä utuisina. Jostain kuului laukauksia. Sotilaat ampuvat, Sebastian ajatteli, pitää mennä pois, pitää mennä suojaan.
Hän pääsi ylös ja etsi Liviaa mutta ei nähnyt tätä enää. Hän etsi tietä poispäin tappelusta, ahtautui ihmisten ohitse, näki bandanoita ja armeijan ylijäämätakkeja. Väkivalta kuitenkin väheni joten hän oli kaiketi menossa oikeaan suuntaan. Hän kompastui askelmaan, nousi sen ylös, sitten kompastui toiseen askelmaan ja tajusi, että hän oli tullut portaille. Portaiden yläpäässä oli patsas, ja siellä oli leveä jalusta. Ihmisjoukko liikkui koko ajan, hänen oli vaikea edetä mutta hän päätti, että jalustan päällä hän olisi turvassa. Kuului lisää laukauksia. Hän ahtautui eteenpäin kohti patsasta.
Frank oli katsonut väkijoukon kasvamista ja poliisien saapumista ratsastajapatsaan juurelta. Hän näki, miten jossakin natsien ja mielenosoittajien kitkakohdassa porukka alkoi liikkua sekasortoisesti, mutta hän ei erottanut mikä sen oikein aloitti. Pitkähiuksinen tyttö sanoi ettei pitänyt mellakoista ja lähti, ja cosplay seurasi. Charmantti asenne.
Sitten Frank näki, miten ihmisjoukot alkoivat nujakoida keskenään. Savua levittäytyi alueelle, tappelijat yskivät ja pitivät liinoja kasvojensa edessä mutta jatkoivat tappelemista. Ne, joilla oli lapsia mukanaan, lähtivät kiirehtimään pois paikalta. Kuului myös pamahduksia.
Frankilla ei ollut kokemusta tuliaseista joten hän ei ollut varma, olivatko ne ehkä laukauksia vai jotain paukkupommeja. Nekään eivät olleet niin ratkihauskoja tiiviissä väkijoukossa. Mutta ajatus, että ne voisivat olla laukauksia, huolestutti Frankia. Oli yksi juttu olla runoilija muinaisen soturipatsaan jalustalla ja kirjoitella säkeitä jalkojen juuressa vellovasta historiallisesta tapahtumasta, ja ihan toista ottaa vastaan kuulia samaisesta tapahtumasta.
Hän siirtyi makuulle patsaan toiselle puolelle, missä hän sai hieman suojaa hevosen jaloista ja pronssimöhkäleistä, jotka kiinnittivät jalat jalustaan. Kavioiden ympärille taiteilija oli veistänyt pieniä pronssihiiriä, Frank huomasi, mutta ei juuri nyt osannut ihmetellä, mikä niiden tarkoitus mahtoi olla.
Hän asetti reppunsa tyynyksi ja nojasi patsaaseen mahdollisimman mukavasti, samalla kun joi loput pitkätukkaisen tytön jättämästä skumpasta ja säästeli punaviiniään. Hän sai seuraa miehestä, joka kampesi itsensä jalustan päälle. Tämä kertoi nimekseen Sebastianin, sanoi olevansa rehtori ja kysyi, oliko Frankilla juotavaa.
– No on vähän, mutta ei ole valitettavasti laseja. Ota tästä, runoilija totesi.
Mies nyrpisti nenäänsä, otti sitten pullon ja pulputti sitä. Runoilija katsoi miestä. Tämä näytti hyvin kiihtyneeltä. Hänen tukkansa, jota käytettiin kampaajalla varmaan aika säännöllisesti, hapsotti takaa sivulle ja otsatukko oli noussut asemistaan. Ylähuuli oli ruhjoutunut. Miehen kauluspaita oli paennut housukaulusta ja roikkui edestä, ylhäältä oli kaksi nappia auki. Pikkutakki oli nuhjuinen ja revennyt hihasta.
Frank epäröi hetken, joi sitten kulauksen pullonsuusta hänkin. Sitten he lojuivat huonosti maastoutuneina ratsun takana ja katsoivat, miten ihmisjoukko velloi edestakaisin, miten poliisit aurasivat autoillaan tietä lähemmäksi ja kärisivät megafoneihinsa. Lavalla puhuja koetti vedota väkivallattomuuteen, kunnes mikrofoni riistettiin häneltä. PA toisti vähän aikaa kansallissosialistisia iskulauseita, sitten joku ilmeisesti irrotti piuhat ja laitteet vaikenivat. Sekasorto lisääntyi. Poliisin mellakka-auto oli ehtinyt paikalle, se käynnisti vesitykit ja suuntasi ne väkijoukkoon. Kuumapäisimmät tappelijat eivät välittäneet siitäkään. Useimmat koettivat etsiytyä jonnekin suojaan, kykenemättä koska muut olivat tiellä. Sitten poliisi käytti myös kyynelkaasua.
– Kaikki järjestyksen puolesta, eikös niin? Frank sanoi.
– Todella. Mutta vallankumous on nyt alkanut!
Frank vilkaisi Sebastiania. Tämä tuijotti väkijoukkoon, pieni kuolavana suunpielessä, pui nyrkkiä ja huusi:
– Siat! Fasistit! Käyttäkää vain miekkaa, niin siihen hukutte!
– Käyttävät vielä, runoilija mutisi. Frank muisti Milon ja huolestui. Miten sille hölmölle oli käynyt? Oliko se nyt liimannut itsensä tolppiin? Tässä hässäkässä kukaan ei välittäisi muutamasta revenneestä nahanriekaleesta. Voisivat hyvin vielä nuijia päälle. Frank tähyili viraston oville mutta näki vain siellä parveilevan suuren ihmisjoukon. Ehkä Milo oli siellä. Frank katsoi väkijoukkoa ympärillä ja puntaroi mahdollisuutensa päästä oville heikoiksi.
– Minä kadotin Livin, Sebastian puuskahti.
– Kenet?
– Naisen jonka kanssa olin. Tai hän oli tuttu… meidän piti mennä illalla samaan esitykseen, hän esiintyy siellä.
Frank jäi miettimään yksittäisen ihmisen kohtaloa historian pyörteissä. Yhden naisen askelia väkijoukossa, rakkauden uhanalaisuutta hankalassa maailmassa. Mutta abstraktin murheen lisäksi hän ei onnistunut eläytymään rehtorin tuntemuksiin. Jostain kuului kumeita pamahduksia. Ilmassa oli jotakin pistävää, joka sai silmät vuotamaan.
– Miltä hän näytti?
– Lyhyt, tumma tukka, tanssijan jalat, eloisa, sellainen.
– Tuo ei paljoa auta.
– Hän oli pukeutunut kirkkaaseen kaapuun, vähän niin kuin tuo tuolla. Mikä tuo on?
– Extinction Rebellion?
– No se joku.
– Sitten ei pitäisi olla vaikea löytää vai mitä?
Frank nousi seisomaan ja tähyili väkijoukkoon. Kirkkaita kaapuja ei näkynyt enempää.
– Ei näy. Lähteneet. Jolleivat he sitten ole sotkeutuneet jalkoihin ja makaa maassa. Tuskin kantsii lähteä tuonne etsimään.
Sebastian ryntäili jalustaa ympäri ja tähyili, tajusi sitten mitä Frank sanoi ja istuutui tämän viereen.
– Olet oikeassa.
Mellakka jatkui hajanaisena ja raivokkaana, varsinainen mielenosoitus oli hajaantunut jo ajat sitten. Poliisin dronet leijuivat väkijoukon yllä ja toistivat mekaanisella äänellä määräyksiä joita kukaan ei kuunnellut. Ihmiset koettivat väistää sakeampia kaasupilviä. Kaasua ajautui myös patsaalle. Sebastian hieroi silmiään.
– Älä hankaa niitä, Frank sanoi. – Se ei ole hyväksi. Meidän pitäisi mennä.
Sebastian nyökkäsi. He joivat viimeiset pisarat viiniä ja laskeutuivat alas. Frank koetti nähdä vielä nähdä Miloa. Ovilla tai pylväissä ei näkynyt ketään. Ehkä heidät oli jo kiskottu irti. Frank odotti puolittain näkevänsä verta valumassa pylväissä, mutta mitään sellaista ei ollut. Sen sijaan niihin oli spreijattu iskulauseita, joista Frank ei saanut selvää. Portailla oli käsirysyä virkailijoiden ja poliisien ja mielenosoittajien välillä.
Frank alkoi kauhoa poispäin aukiolta, ja rehtori seurasi, koska hänelle oli jo yhdentekevää minne mentiin. Mellakka ei ollut ollenkaan laantumassa, ihmisiä tuntui virtaavan vastaan yhtä paljon poiskin. Pääosa oli nuoria tai nuoria aikuisia, mutta mukana oli kaikenikäisiä, ihan vanhuksiakin. Vuosia kestänyt turhautuminen purkautui yhtäkkiä ja levisi kaikkialle. Frank näki, miten ihmiset nujakoivat poliisia vastaan, tappelivat keskenään, miten puiston penkeillä suudeltiin, miten kadunlaidassa seisseestä autosta lyötiin sivulasi rikki ja sinne heitettiin jotakin. Auto alkoi palaa ja levittää mustaa, kemikaalien hajuista savua. Rehtori pysähtyi katsomaan sitä.
– Minun auto…
– Onko tuo sinun?
– Ei, ei tuo. Mutta minä jätin sen tuonne…
– Pitäiskö meidän siis sitä nyt mennä pelastamaan?
– Ei, antaa olla. On siinä vakuutus.
Frank epäili, että vakuutusyhtiön sopimuksissa luki jotakin, joka koski sotaa, vallankumousta tai mellakkaa. Ehto, joka vapautti vakuutusyhtiön ehdottomasti ja täydellisesti ja kerta kaikkiaan kaikista korvausvaatimuksista vaikka auto olisi poltettu lätäköksi asfalttiin. Yhtiöt koettivat aina kellua vastuun ja vaikeuksien yli. Kai ne luottivat, että myrsky liekuttelisi ne aikanaan sopivalle viimeiselle rannalle, missä ne voisivat juurtua takaisin maahan ja alkaa taas levitellä mainoslehtisiään.
Poliiseja ja liikkeiden vartijoita näkyi siellä täällä, mutta järjestyksen säilyttämiseen he eivät riittäneet ollenkaan, lähinnä he enää koettivat pitää huolta itsestään. Mellakoijat irrottivat katukiviä ja paiskoivat niitä poliisien autoja kohti. Kaikki kivet eivät olleet pieniä ja käteen sopivia kuten perinteisissä mellakkakaupungeissa Berliinissä tai Pariisissa, joten jengin täytyi turvautua suurempiin kiviin, jotka vaativat melkein kuulantyöntäjän otteita. Sen paremmin ne sitten upposivat autojen konepelteihin. Rikkonaisia ikkunoita näkyi ja roskiksia paloi.
Frankista se oli niin arkkityyppinen mellakka, että se tuntui kuin huolellisesti lavastetulta näytelmältä, kuin elokuvakohtauksen lavasteilta. Hän jopa vilkaisi ympärilleen näkisikö kameraryhmää jossakin. Ilmeisesti ihmiset osasivat luonnostaan toteuttaa kaikki mellakkaan kuuluvat temput, kunhan vain sopiva tilaisuus tuli. Länsimaisen, sivistyneen ihmisen geeneihin oli kirjoitettu tieto katukivistä ja palavista roskiksista, ja siitä että lasi hajosi tosi moneen osaan jos sen läpi heitti jotain painavaa. Tarvittiin vain jokin tapahtuma, joka vapautti nämä vietit. Tarvittiin turhautumista suuryhtiöihin ja hallitukseen, jotka sen sijaan että olisivat tajunneet kriisijarrutuksen edut, suorastaan aktiivisesti ajoivat ihmiskuntaa jyrkänteeltä alas.
Yhtiöiden valta oli tehokasta, totaalista ja valtion suojeluksessa. Mutta jotain onttoa siinä oli. Ehkei istuminen onnettomana yksin liikennevaloissa ollutkaan niin pirun coolia. Niin että kun tilaisuus johonkin konkreettiseen puhkesi esiin, vain ne joilla oli vielä työpaikat vastustelivat hetken, mutta pian hekin olivat valmiita heittämään kellotetun elämänsä helkkariin ja antautumaan intohimolle.
