– Onks teillä siis joku esiintyvä seurue? pitkähiuksinen tyttö kysyi ja nojautui lähemmäksi Frankia.
Pitkähiuksinen tyttö piti kädessään Frankin ojentamaa viinilasia, jota sai täyttää ahkerasti. Cosplaylla ja muilla oli onneksi ollut siideriä mukanaan, muuten pullo olisi tyhjentynyt hetkessä. Mielenosoitus aaltoili heidän ympärillään, joukosta kuului välillä kuorohuutoja ja laulua. Pieni ryhmä seisoi mikrofonin ja kannettavien kaiuttimien kanssa ministeriön portailla ja jakoi puheenvuoroja.
– Joo, kyllä me joskus ollaan käyty ulkona näyttäytymässä. Jonglöörataan ja Makoud soittaa jotain. Se on aika hyvä siinä. Sen pitäisi päästä johonki bändiin.
– Ai jaa? Miksei se sit oo?
– Se ei kai oikein välitä esiintyä. Ollaan me mietitty et me voitaisiin kumminkin duona esittää jotain mun runoja.
– Ai sä kirjoitat runoja? tyttö kysyi. – Millasia?
– No sellasia… siitä miten mä koen maailman. Yhteiskunnan. Miten kaiken pitäs muuttua.
– Onksulla mukana niitä? Tai muistatsä ulkoa? Lue joku niistä.
– En muista. Ne on enemmän tarkoitettu luettaviksi. Ne on vähän sellaisia… että niissä on ilmaa sanojen välissä.
– No miten sä sitten esität niitä?
– No paperista.
– Kirjotatsä koskaan mitään rakkaudesta? Tai lapsista tai tunteista. Vai onks se jotain tosi abstraktia?
– Joo, tietty.
– Te äijät puhutte aina jostain avaruuksista ja galakseista ja semmoisista. Ja sit käytätte sellasia sanoja ku ”ei koskaan” tai ”ikuisesti”. Aina jotain tosi abstraktia.
– Niinhän säkin käytit.
– Sit te ootte liikaa kiinni ajatuksissa, kun katse pitäs kohdistaa lähelle. Ihan tavallisiin asioihin. Meidän ongelmat just johtuu siitä että me kurotetaan liian kauas.
– Sunhan se pitäs olla runoilija.
– Ehkä mä oonkin, pitkähiuksinen tyttö sanoi.
Frank näki poliisiautojen sinertävinä vilkkuvat valot väkijoukon yli. Autoja oli paljon. Poliisit seisoivat ryhminä niiden lähellä. Poliiseja oli myös paljon, ja joillakin heistä oli varusteinaan kypärät ja mellakkakilvet. Oli kuin he olisivat odottaneet jotakin. Frank katsoi väkijoukon yli toiselle puolelle, ja näki kypäröitä sielläkin. Ministeriön portailla oli muutama poliisi, ministeriön omien vartijoiden lisäksi.
Ovilla oli jotakin hämminkiä. Siellä oli tiivis ihmisryhmä, jossa tapahtui jotakin, mutta Frank ei nähnyt oliko Milo siellä. Ehkä jäbät olivat tosiaan liimanneet itsensä oviin, ainakin porukka ministeriöstä käytti kulkiessaan sivuovia. Nyt siellä mietittiin, miten rettelöitsijät saataisiin parhaiten irti.
Miten tahansa se tehtäisiinkin, se menisi nettiin. Dronet surrasivat väkijoukon yllä ja kuvasivat kaiken, lisäksi melkein kaikilla oli omat xr- tai lisäkamerat. Mitään ei voinut tehdä salaa. Tavallisia valvontakameroitakin oli kaupungissa puoli miljoonaa. Jos tietoverkko joskus saavuttaisi tietoisuuden, Frank mietti, se ottaisi ensiksi haltuunsa kaikki kamerat ja sen jälkeen se näkisi ja kuulisi kaiken. Kukaan ei pääsisi pakoon.
– Sit me tehtiin yhtä radiolähetystä kans, Frank sanoi.
– Mistä se tuli ulos? Mikä se oli?
– FSX:stä.
– Ihan tosi? Mitä siinä oli sit?
– No sitä samaa. Musiikkia ja runoja. Sit me tehtiin manifesti, Kerrottiin että tää kanava otetaan nyt hetkeksi haltuun.
– Otittekste?
– Se oli metafora. Tai siis olihan se meillä hallussa sen aikaa, kun ohjelma jatkui. Tarkoitus ei ollut rakentaa mitään patriarkaalista kokonaisuutta, jolla olisi ollut alku, keskikohta ja loppu. Ajatus oli, että kuulijaa johdetaan koko ajan harhaan, niin ettei se koskaan osannut ennustaa mitä tulisi seuraavaksi.
– Siis jotain sekoilua toisin sanoen.
– Ei nyt ihan. Oletsä koskaan tavannu skitsofreenikkoa?
– En kai. Miten niin?
– No minä juttelin kerran yhden kanssa. En vaan tiennyt sitä ensiksi. Ensin en huomannu mitään, kuuntelin vain. Sitten se sen juttu alkoi jotenkin lipsua. Liukua sivuraiteille jollain ihan psykedeelisellä logiikalla.
– Psykedeelinen logiikka kuulostaa hyvältä, tyttö nauroi.
– Joo mut se oli tosi outoa. Kun mä koetin välillä sanoa jotain, niin kun se vastasi kävi taas ihan sama juttu. Juttu eteni tavallaan luontevasti, mutta sitten vähitellen se vietti ja yhtäkkiä mä olin ihan eksyksissä, että mistä nyt oikein puhutaan. Se oli tosi aavemaista. Ihmettelin, että miten minä en nyt tajunnut mistä oli kyse.
Frank piti tauon, kun väkijoukko alkoi huutaa. Kun melu vaimeni hän jatkoi:
– Jotain sellasta oli tarkotus tehdä siinä ohjelmassa.
– Okei, jännää.
– En mä tiedä onnistuko se miten hyvin. Se on erilaista, kun ei näe ihmisiä, joille esitystä tekee. Pitäs tehdä teatteria.
– Ootsä tehny?
– En, en ole kokeillu. Tunnen mä kyllä jotain tyyppejä jotka tekee.
Kirkkaisiin, värikkäisiin vaatteisiin pukeutunut ryhmä vaelsi väkijoukon halki kohti portaita. Jotkut heistä tanssivat. Portailla seisovasta ryhmästä erottautui kundi, joka otti mikrofonin viimeiseltä puhujalta. Hän vaati porukkaa pysymään paikallaan, vaikka virallinen mielenosoitusaika alkoi olla lopussa. Patsaan jalusta ei ollut kovin korkea ja sieltä oli vaikea saada kokonaiskuvaa väkijoukosta, mutta Frank näki, että ihmisiä oli paljon. Joka puolella oli banderolleja, kylttejä ja lippuja. Aukion toisella laidalla oli suuri ryhmä, jonka lipuissa oli silmiinpistävän paljon punaista, mustaa ja valkoista. Sieltä kuului aika ajoin paljon mekkalaa, Frank ei saanut selvää mitä siellä huudettiin.
Virkailijat portailla neuvottelivat jostakin ja vartijat kähisivät radiopuhelimiinsa. Poliisit väkijoukon laidoilla odottivat. Virka-autoja oli tullut lisää.
