Mielenosoituspäivä alkoi tavalliseen tapaan, Milo jonglöörasi ja keräsi rahaa, ja Frank seurasi mukana. Frank söi palasen leipää kävellessään. Viinipullo oli repussa mutta se sai odottaa. Milo heitteli palloja ja onnistui jatkamaan melkein keskeytyksettä.
– Sun pitäs kans aloittaa. Voitaisiin tehdä kahdestaan.
– Ei mulla toimi motoriikka.
–Uskot itseesi, ja sen jälkeen vain treenaat. Ei sn kummempaa. Sehän on hauskaa, ei mitään työtä.
– Ehkä joku päivä.
He pysähtyivät kadun laitaan odottamaan liikennettä. Milo nyrpisteli ohi kohiseville katumaastureille.
– Rikolliset. Yhden tyypin kuljettamiseen tonni rautaa ja metalleja.
– Taitaa painaa puolitoista tonnia jotkut noista.
– Jokaisella oma ohjauskeskus, avaruusalus. Leikkiikö ne jotain Marvel-sankaria kaikki.
– Todennäköisesti leikkivätkin.
– Joo. Kuluttajiksi niitä sanotaan, voiko alentavampaa olla? Ja ne ei edes tajua sitä.
– Meidät halutaan nähdä vaan kuluttajina. Me ollaan ne viimeiset käyttäjät, jotka hankaavat ja kiehnäävät tavarat tomuksi. Tai että meidän pitää olla rahan kuluttajia. Pitää hankkia rahaa, että voisi kuluttaa sen pois, hankkia jotakin, jota joku muu…
– …joku muu toope…
– …on tehnyt.
Liikenteeseen tuli tauko ja he ylittivät kadun. Milo pisti jonglöörauspallot taskuun.
– Mikset sä menny Lisbetin kanssa?
– Oisko ollu mahkuja? Eiks se ole sen –?
– Tiedätkö mikä sun ongelmas on? Sä et ymmärrä ihmistä.
– Siis että mitä?
– Et ymmärrä ihmistä. Sä näet kaiken niin yleiseltä tasolta, jostakin korkealta ja kaukaa, ettet osaa laskeutua tavallisen ihmisen tasolle.
– Hei, höh, minä olen ihminen itsekin. Ja koska kirjoitan siitä, miten asiat koen, kirjoitan siitä miten ihmisten ne kokevat. M.O.T. Äläkä sano ”tavallinen”. Mikään ei ole tavallista.
– Onks tää niinku tavallinen näkemys, Milo kysyi, ja siteerasi ulkomuistista Frankin runoa:
karhittava tekopyhyyden lampaanvilla
alastoman tuhon kauneuden tieltä
…eiks tämä ole ihan skeidaa?
– No mikä vika siinä on? Frank sanoi loukkaantuneena.
– Se on abstraktia. Sä et nyt tajua. Niin kuin Lisbetiä.
Frank oli hiljaa ja katseli puistikkoa. Joki välkehti sen takana, kysyi oliko Frankin katse kotonaan, matkustaessaan puiden lehvien ali. Aina oli joitakin arvoituksia. Milo potkaisi jalkakäytävän viereen parkkeerattua autoa.
– Paljonko näitä oikein on? Mitä arvelet?
– Varmaan enemmän kuin ihmisiä. Jos alienit tulisivat, ne pitäisivät niitä planeetan dominoivana elämänmuotona.
– Niin. Tässäkin molemmin puolin kauta jonossa, parkissa ja tukkeena. Ja katso noita kivitaloja. Ikkunat kiinni. Ne on jostain 1800-luvulta. 1700-luvulta. Erkkerit ja mukavat kodit…
– Porvariskodit.
– Mutta pointti on se, että niissä on pakko pitää ikkunat kiinni. Koska tää puhvelilauma mellastaa täällä. Jauhavat bitumia pölyksi ja sutivat sen hengitysilmaan. Kun vaan ulos astuu, ensiksi törmää tällaiseen.
Milo potkaisi toista autoa. Joku huudahti sisällä. Ovi aukesi ja ulos kampesi atleettinen mies.
– Mitä toi oli olevinaan? Mitä sä mun autoa potkit?
– Siks vaan kun se oli siinä.
– Mitä tuli sanottua? mies äyskäisi ja astui lähemmäksi. Hän käveli käsivarret sivuilla ja hiukan takakenossa, kuin rintakehäänsä esitelläkseen.
– Mitä tuot romusi tänne ihmisten tielle?
Mies kiersi jalkakäytävän puolelle.
– Jumalauta täällähän on lommo! Saat maksaa tän!
– Tule, Frank sähähti Milolle. He säntäsivät juoksuun. Mies kääntyi ja aikoi lähteä perään, kun autosta kuului naisen ääni:
– John, anna olla! Mennään!
– Mutta Babi –.
Frank ja Milo eivät kuulleet mitä nainen vastasi, eivätkä jääneet odottamaan lähtisikö korsto sittenkin liikkeelle, vaan juoksivat siksakkia pari korttelia. Sopivan sisäpihan kohdalla he kaarsivat sinne ja pysähtyivät huohottamaan.
– Näetkö nyt… hhhh …ei mitään muuta mielessä ku ”mun auto”?
– Jos shä, sääh… helvetti… jos sä menisit politiikkaan, sä pääsisit varmaan tosi nopeasti tosi tunnetuksi. Voitais kuvata kun poliisit hinaavat sua asemalle. Päivän hinaus.
– Kyttiin voi aina luottaa joo.
– Tiedätsä, kytät oli noiden 1700-luvun talojen asukkaiden puolella silloin 1700-luvulla. Ja veikkaan, että silloin kirottiin kärrynpyörien kolinaa katukivillä. Ja jääkauppiaita, jotka mölysivät niinku ois ollu framilla Jeesuksen toinen tuleminen. Oli juoppoja ja puoskareita ja kaiken maailma mekastajia.
– Mutta se oli ihmisen mittojen mukaista. Totta kai elämisestä tulee elämän ääniä. Se on normaalia. Mutta nyt elämää ei kuulu, on vain melu pitkin katukuiluja. Ja nämä jonot. Joka ikisellä kadunpätkällä kaksi jonoa näitä tukkeena! Peltiä kaikkialla. Se ei sovi kaupunkiympäristöön!
– Kun mä liftasin Italiassa siellä niitä vasta olikin. Autoja ja skoottereita ihan joka paikassa. Aloin jo tykätä siitä kun se oli niin absurdia. Vaikka melu oli tietysti ihan älytön.
– Sä näät sen jonkinlaisena esteettisenä ilmiönä. Sovit just turistiksi.
– Minä en ole turisti vaan matkailija.
– Ja mikähän ero niillä muka on?
– No en kierrä monumentteja. Lauma kiertää Colosseumia kuin suuri eläin, helteen ja paarmojen ahdistamana, ja ruoska soi, orjuuden ruoska. Mutta minä, minä menen sivukujille ja löydän pikku kuppiloita, suihkulähteitä, paikallisia.
– Tuo on ihan mytologiaa. Sinä menet sinne kokemaan ja hakemaan elämyksiä. Eli olet turisti. Ja tuot mukanasi turismin ongelmat. Tarvitset jonkun majapaikan ja se on poissa paikallisilta. Talsit runoilijankoivillasi monttuja kiveyksiin ja portaisiin. Tuet turistien palvelukulttuuria jonka vuoksi paikallinen ei pysty ostamaan neulaa ja lankaa mistään, koska joka paikassa myydään vain muovicolosseumeja ja hellehattuja.
– No jossain tätä kehoa on pidettävä. Ja minä tarvitsen etäisyyttä ja näkökulmaa. Silmä tukehtuu näkemäänsä, jos sitä kuljettaa aina samoissa paikoissa.
– Eikös runoilijan pitäisi osata nähdä tutut asiat tuoreesti?
– Näkemys on aina näkemys jostakin käsin. Fyysinen etäisyys auttaa sen löytämiseen. Matkusti ne taiteilijat ennenkin.
– Ne ajat on ohi.
– Meinaatko?
– Kato tätä.
Milo katsoi parkkeeratun Teslan sivuikkunasta sisään. Frank pysähtyi.
– Niin mitä? Ratti, navigaattori, pari lehteä, lakki. Oikein harvinaisen mielenkiinnotonta.
– Mitähän tää tyyppi tekee tällä hetkellä kun sen auto on tässä?
– Varmaan töissä jossain.
– Tekemässä lisää tuhoa. Sillä oli niin vitun kiire aamulla vetämään Globaldalen piuhoja tai pomottamaan jotain rahoitusyhtiötä. Tai se vaikka markkinoi näitä vehkeitä. Ihan uusi auto. Vähennetty verotuksessa tietysti vielä!
– Tai se on vaksina koulussa tai sairaalassa. Tarpeellisessa työssä. Mistä sen tietää?
– Aina kaikki työ on niin tarpeellista! Ja aina sillä on niin kiire. Sitä paitsi ei tämä ole työkiireen takia tätä hankkinut, vaan siksi että voisi viedä skidit illalla futisharrastukseen tai laserradalle, ja viikonloppuisin se ajaa vuorille virkistäytymään. Kun aikaa on niin vähän. Ja minkä takia sitä on niin vähän? Se istuu liikennevaloissa ja tekee työtä 12 tuntia päivässä että voisi maksaa tän auton lyhennyksiä. Ja täällä niiden romut sitten lojuu! Kannatti sen takia kaataa metsät ja porata nummet auki. Kato kaikkea tota peltiä!
Milo kumartui, kiskaisi pölykapselin irti ja painoi kynän venttiiliin. Ilma sihisi pois.
– Mitä sä oikeasti uskot, että tuo auttaa?
Auto vaihtoi asentoa, se näytti nyt nojaavan kevyesti jalkakäytävään päin.
– Minulle on ihan yhdentekevää. Tuo debiili elää tyydyttääkseen omia tarpeitaan ja halujaan, ja minulla on nyt tällainen tarve ja halu.
– Nyt se sitten seisoo tässä kadulla.
– Kun olisi tankki, cruisailisin vähän tämän jonon yli. Ei seisoisi enää.
– Kun olisi fyrkkaa voisi mennä kahville. Vois istua ja kirjoittaa vähän.
– Kahvihan se tätä kaikkea pyörittää. Ja tietysti viina ja pillu.
He laskeutuivat metroaseman sisäänkäynnille. Rullaportaat olivat pysähtyneet. Oli puolipäivä, ihmisiä ravasi ylös ja alas, huomio kiinnittyneinä lasien dataan. Kiireisinä, jutellen, matkalla lounaalle.
– Juokaa enemmän kahvia orjat! Milo huusi palaveriporukalle, joka talsi ylös toisia portaita Starbucksin pahvimukit käsissä. He vilkaisivat Miloa ja jatkoivat jutteluaan. Porukka siirtyi vuokaaviossa kohtaan: Älä välitä, älä ota katsekontaktia, jatka ohi.
Milo ja Frank puikkelehtivat B-linjan metrolle ja ehtivät sisään juuri kun ovet sulkeutuivat. Vain oven vieressä oli tilaa, muuten vaunu oli täynnä. Eurooppalaisia, kiinalaisia, jengiä nähtävästi Länsi-Afrikasta ja arabimaista. Vaunun perällä romanialainen äijä viritteli haitaribiisiä. Sävelmä seuraili tuttua kansansävelmää mutta astui harhaan koko ajan, jäi hädissään roikkumaan nuoteista, korjasi otteensa ja onnistui heilahtelmaan taas muutaman tahdin eteenpäin. Soittaja improvisoi aasinsiltoja riitasointujen väleihin.
– Onko nuo keikanneet jonkun haitarikuorman kun niitä on jokaisella?
– Minä tiedä.
Frank söi palasia leivästä, se alkoi loppua. He jäivät pois Tasavallan aukiolla ja kapusivat portaat ylös. Väkijoukko alkoi heti uloskäynniltä, se oli levittäytynyt kyltteineen elinkeinoministeriön eteen ja täytti koko aukion. Portaille rakennetussa katoksessa oli mikrofonit, joissa vierailijat kävivät puhumassa. Välispiikkeinä juontaja kehotti poliitikkoja nostamaan perseensä ja toimimaan.
– Käydään Evermartissa ensin, Milo sanoi ja osoitti metroaseman kylkeen pesiytynyttä myymälää.
Sisällä kaupassa oli samaa standardikamaa kuin kaikissa ketjun kaupoissa. Niin edullista, että se oli raivannut tieltään käytännössä kaiken kilpailun koko maasta. Frank jäi odottamaan kassoille. Huudot aukiolta kuuluivat sisälle asti. Frank katseli ihmisiä ja esineitä, joita nämä lastasivat hihnalle. Vehkeitä, joilla pystyi pyydystämään kaloja, modaamaan kengät tai lisäämään laseihin pinkit sarvet. Hän ei keksinyt mitä Milo etsi kaupasta.
Milo pujotteli takaisin ihmisten välistä.
– Mennään.
– Mitä ostit?
– Tämän, Milo sanoi kun he olivat ulkona ja nosti esiin paketin pikaliimaa. – Enkä ostanut.
– Ja mitä ajattelit sillä tehdä?
– Liimaan itseni kiinni ministeriön oviin.
– Mitä? Hulluko olet?
– No katsos ne ei voi kiskoa minua irti vahingoittamatta minua. Ja se olisi rikos, kun minä en tee vastarintaa. Joten mitä ne tekevät?
– Kiskovat varmaan irti joka tapauksessa.
– En usko että voivat. Niiden pitää ensin etsiä jotain liuotinta, että ne voi tehdä sen nahkaa repimättä.
– Ja sä varmaan luennoit samalla niille vesisärötyksestä, ja siitä miksi hallituksen ei pitäisi hyväksyä tätä kaivoslakia. Jätkät on vaan jotain perusvakseja tai poliiseja eikä sun jutut kiinnosta niitä. Niitä kiinnostaa vetää läpi tää erityisen paska duunipäivä, että ne pääsis himaan kattomaan 70-tuumaista telkkaria. Ja sä olet siinä välissä esteenä.
– No meitä on muitakin. Ja mieti. Jos tämä vaan vähänkin lykkää kaivoksen tuloa, se lykkää planetaarista katastrofia vähän myös. Ja jokainen sekunti merkitsee ihmishenkiä! Jos kytät alkaa kiskoa meitä väkivalloin, dronet kuvaa sen ja video menee viraaliksi. Mediahuomio merkitsee yleisöä, ja sekin aikanaan vähentää ihmishenkiä. Niin että minä tässä pelastan henkiä. Mites runoilija? Liimaa riittää sullekin.
– Ei kiitos. Menen tuonne patsaalle, seuraan esitystä ja ehkä korkkaan tämän viinipullon.
– Okei sitten. Senkin dekadentti revisionisti.
Frank käveli jotakin kuollutta sotapäällikköä esittävän, ankean realistisen ratsastajapatsaan luo. Mitä päällikköä, sitä Frank ei muistanut. Sen olisi voinut lukea veistoksen jalustasta, mutta se oli Frankille yhdentekevää. Hän kampesi itsensä patsaan laakealle jalustalle ja istuutui vaalean, pitkähiuksisen tytön viereen. Tyttö jutteli toisen, cosplayasuun pukeutuneen tummatukkaisen kanssa. Frank ei tunnistanut hahmoa jota cosplay esitti. Tytöt puhelivat, välillä nostivat nyrkkiä ja yhtyivät muun yleisön huutoihin. Frank otti esiin punaviinipullon ja kiersi sen auki. Ei luonnonkorkkia, miten banaalia. Mutta niitä oli enää ani harvassa pullossa. Pitkähiuksinen tyttö vilkaisi Frankia, joka katsoi takaisin, hymyili ja kaivoi repusta esiin kaksi pikaria. Ne olivat tietenkin muovia.
Mielenosoitus aaltoili heidän alapuolellaan ja ympärillään. Jostain väkijoukon takaa Frank kuuli lähestyvien sireenien äänet. Ne eivät olleet jäljitelmää. Ne olivat täyttä tavaraa ja tarkoittivat asiaa.
