Olga laskeutui metroon, käsissään kaksi pientä paperikassia. Mustassa kassissa oli muotiliikkeen nimi valkoisilla kirjasimilla, jotka toivat mieleen 40-luvun. Toinen oli hillityn lila valkoisin kulmaraidoin, siinä ei ollut lainkaan tekstiä vaan ainoastaan logo, jota graafinen suunnittelija oli muotoillut neljä pitkää kuukautta. Mustassa kassissa oli alusvaatteita, lilassa kidesaippuaa ja voiteita, jotka poistivat ryppyjä ja elvyttivät verenkiertoa. Muovikassia Olga ei mielellään kanniskellut, niissä oli jotakin masentavaa.
Pusero oli hieman kostunut, sadekuuroja oli ropsahdellut pitkin päivää. Hän katsoi pujotti lasit nenälleen ja tarkisti ajan, ja eksyi kuten tavallista virtuaaliavaruuteen. Oli syntynyt lapsia, vlogeja ja vr-casteja, työnseisauksia, tekoälyjä, kissoja, trooppisia myrskytuhoja. Hän istuutui penkille odottamaan junaa. Penkin toisessa päässä oli mies, joka ensi silmäyksellä näytti alkoholisoituneelta.
Oli tavallinen iltapäivätungos. Porukat olivat töistä tulossa ja menossa harrastuksiin, tai ehkä kotiin ruokaa laittamaan. Paitsi kadulla eläjät, niin kuin tuo spurgu. Tai ei pitänyt sanoa spurguksi, Olga ajatteli, se oli ihminen sekin. Tuokin mies oli joskus ollut jonkun lapsi jolla oli elämä edessään, sitten tapahtui jotakin. Ehkä hän oli jäänyt vaille tarvitsemaansa tukea, tai hänellä ei koskaan ollut kunnon ystäviä. Olga koetti lähettää positiivisia ajatuksia miehen suuntaan, ehkä jotain absorboituisi. Maailmahan oli yhtä värähtelyä.
Yhtäkkiä Olga tajusi, että mieshän katseli häntä takaisin! Olga irrotti hätkähtäen oman katsekontaktinsa ja kääntyi katsomaan suoraan eteensä, kuin olisi syventynyt johonkin lasiensa lähettämään informaatioon. Japanilaiset naiset seisoivat vieressä ja kalkattivat iloisesti. Mille ne nauroivat?
Metroasemalle kaupunki kuului tukahtuneena kuminana, etäiset junat hakkasivat kiskoja hikoilevien kivimassojen takana. Olga tunsi itsensä aivan nuutuneeksi. Työtaakka, sählääminen tietotekniikan kanssa ja pitkä kävelymatka kuluttivat. Pelkkään olemassaoloon meni niin paljon energiaa. Ehkä pitäisi mennä johonkin energiahoitoon tutkituttamaan tasapainonsa. Jos kaikki ei virrannut vapaasti, syntyi tukoksia ja elimistö sairastui. Näistä tiedettiin jo muinaisessa Intiassa, ayurvedisessa lääketieteessä ja akupunktiossa.
Metro tuli, Olga pisti lasit taskuun, käveli sisään ja istuutui. Mies tuli perässä kasseineen ja kellistyi penkille melkein vastapäätä Olgaa. Miehen vaatteista lähtevän hajun pystyi haistamaan. Ei ollut varmaan peseytynyt viikkoihin, Olga mietti. Ja taisi haista vanha viinakin. Olga ei olisi halunnut eritellä hajukimaraa yhtään tarkemmin, mutta miehen olemus loi oman pikkuisen ilmastonsa, joka leijui kapean käytävän poikki Olgan luokse, ja Olga oli väkisinkin tietoinen varvasväleistä, nivusista ja selkänahasta, joita pitkin suihkuvesi ei ollut virrannut päiväkausiin, ja joihin kuollut ihosolukko, hiki ja kadun pöly oli pinttynyt rasvaiseksi, tahmeaksi kerrokseksi.
Miehen tuijotus häiritsi. Olga vilkaisi nopeasti tätä. Parin viikon sänki, hieman turvonneet ja punoittavat kasvot ja roikkuvat silmäpussit. Päässä sillä oli tummanvihreä myssy, joka näytti kumma kyllä puhtaalta. Miehen takki oli myös melko siisti, joskin vähän liian iso. Kasvot olivat peruslukemilla. Vakavat. Isossa muovikassissa oli nähtävästi vaatteita.
Olga lähetti mielellään energiaa miehelle, mutta mies olisi voinut pysytellä kauempana sitä vastaanottamassa. Mutta tällaista se aina oli. Avunsaajat tarrautuivat. Se oli Olgalle tuttua. Hän oli auttajapersoona, niin oli Camillakin sanonut. Se oli joskus raskasta, ihmisiä sai kantaa kuin sementtisäkkejä, he olivat niin raskaita ja totisia. Väärien tottumusten raskauttamia, kehnon ruuan, liikkumattomuuden.
Hän todella tarvitsi nyt jotain virkistävää, vaikka sitä joogaa, hän oli aivan puhki. Äijä oli sentään lakannut tuijottamasta, nyt se tonki jotain kassistaan. Kukaan ei istunut miehen vieressä, vaikka metro muuten oli täynnä. Ihmiset seisoivat ja hytkyivät metron liikkeiden tahdissa. Mitähän se etsi kassista? Ehkä se kaivaa sieltä jonkun pommin, Olga säikähti. Hän jännittyi ja veti lapaluitaan hieman yhteen. Aamullakin oli taas uutinen sieltä Välimereltä, mistä se oli, jostain. Kokonainen kortteli meni.
Olga sulki silmänsä mutta jätti ne aavistuksen raolleen että näkisi, jos äijä juonisi jotakin. Hän koetti hengittää tasaisesti ja toisti hiljaa mielessään mantraa, jonka oli oppinut aikoinaan joogakurssilla. Hengitys sisään, ulos, ja sitä rataa. Ihan rauhassa, maailma oli tässä, hän oli turvassa, hän oli rauhan keskiössä.
Mies liikehti ja nousi sitten, vaivalloisesti, kassit yhä kiinni molemmissa käsissään. Ja raahusti Olgan eteen. Olga räväytti silmänsä auki ja siirsi meditaation myöhemmäksi. Mies seisoi Olgan edessä ja töllisteli suoraan kasvoihin. Olga koetti katsoa miehen sivuitse mutta tämän hahmo oli leveä ja raskas, eivätkä valonsäteet päässeet ohitse.
– Pardomavusetalis?
Olga käsitti etäisesti, että mies puhui varmaankin ranskaa, mutta Olga oli liian hermostunut, että olisi ymmärtänyt sanaakaan. Hän haistoi vain miehen happaman hengityksen ja näki liikkuvan suun, josta tummuneet hampaat pilkahtelivat. Hiukset olivat rasvaiset ja varmasti täynnä täitä. Mies puristi yhä kassiaan, huojahteli hieman kun metro kolisi pimeissä mutkissa mutta pysyi pystyssä. Se puhui. Miksi se minulle puhui? Mitä se sanoi?
Mies otti vielä askeleen, ja penkillä Olgan vieressä istunut nainen vetäytyi kauemmaksi. Mies kääntyi ja istui raskaasti ja lopullisen tuntuisesti Olgan viereen. Haju oli tukahduttava.
– Vusetalissandu.
Ääni oli toteava ja tyytyväinen. Olga koetti hymyillä mutta hymy kirahti kiinni suunpieleen ja hyytyi irvistykseksi. Hän etsi katseellaan apua muilta matkustajilta, jotka katsoivat huolellisesti muualle. Tai sitten, mikä pahempaa, myötätuntoisesti Olgaan ja mieheen. Toi nainen ja toi mies, ne ajattelivat. Uudet matkustajat, jotka tulisivat, näkisivät heidät vierekkäin ja ajattelisivat, että tollanen nainen ja tollanen mies.
Seuraavalta asemalta sisään tulvi lisää väkeä, seisomapaikatkin olivat nyt täynnä. Vaunussa alkoi olla kuumaa ja kosteaa, vesi valui laskostetuista sateenvarjoista ja höyrysi päällysvaatteista. Märkä kangas haisi, märkä hiekka kumimatolla, ihmisten hengitys ja salaa päästetyt tuhnut. Joku röyhtäisi sulaneen linssikastikkeen ja laktoosin sekaisia kaasuja. Ja sitten olivat tuon vieressä rohjottavan miehen pesemättömät kainalot ja bakteereissa vellovat ihorasvat. Viidakon kosteus ja hämärä ja mätäneminen. Peittivät valon niin kuin sademetsän korkeat puut, vettä tippui tip tip sateenvarjojen kärjistä, penkeillä oli bakteerikasvustoa ja maatuvaa lihaa. Pedoista näkyivät hämärään sulautuvat silmien viirut. Ilma liikkui pistäviä hyönteisiä ja maaperä velloi muurahaisia valmiina syömään sinne sortuvan.
Mies kumartui lähemmäksi ja otti Olgan käden omiin käsiinsä. Olga koetti vetää sitä irti mutta mies piti tiukasti kiinni. Kädet olivat suonikkaat ja ruskeat, kynsien aluset täynnä mustaa töhkää.
– Jösvedesoledcökösöfee. Puajetrpardonee? Tueänfemmervvölöö.
Sitten mies painoi huulensa Olgan kädelle. Olga tunsi kankeat partakarvat ja haistoi hengityksen. Hänelle tuli mieleen se valtava kukka, jonka oli nähnyt kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen ympärillä leijui, tai pikemminkin riippui raskas, turruttava mätänemisen löyhkä, joka houkutteli raatokärpäsiä tai jotain muita pölyttäjiä. Oliko se lihansyöjä? Mies ei päästänyt irti, Olga oli jäänyt loukkuun, vieras ja kammottavasti vatsahapoille haiseva peto oli napannut hänet ja kohta hänen chakransa olisivat sen mahassa. Viidakko hänen ympärillään tuntui mustuvan, mitä, tuliko jo hämärä? Tropiikissa tuli varhain yö.
Olga pyörtyi.
