Ulkona lokit mekastivat niin säädyttömästi että Gabrielin oli suljettava ikkuna. Vastoin määräyksiä ja vähän kapinallisena Gabriel oli avannut sen, mutta nyt hän joutui antautumaan luonnon voimien edessä. Hetkessä viraston ilma palasi ennalleen: vakaaksi, koneelliseksi, tekohengitetyksi.
Gabriel luki sähköpostit ja kirjeet, tarkisti kalenterin ja kirjoitti paluupostia. Työtä riitti. Maahanmuuttajien kotouttamisohjelmaa piti laajentaa. Ruuantuotanto nikotteli, Ranskan viinilinnat olivat sortuneet karikkeeseen yksi toisensa jälkeen, eikä kukaan enää kaivannut Välimeren pätsiin perinteiseen loma-aikaan. Suurvallat polttivat öljynrippeitä tukialuksissaan taistellakseen öljynrippeistä, joilla oli tarkoitus tankata nämä samat tukialukset. Ehkä kymmenen tuhatta eri aseellista ryhmittymää toimi Keski-Afrikan tasavallan ja Valko-Venäjän välillä, ja liittoutumien verkostot ylittivät kenen tahansa hahmotuskyvyn. Ylittivät suurvaltojenkin, ilmeisesti, koska nämä aina palasivat ratkomaan ongelmia vanhalla tutulla Gordionin menetelmällä.
Gabriel mietti, kuka tai mikä oikeastaan oli Gordion, ja hän päätti tarkistaa joutaessaan (itse asiasssa hän unohti sen melkein heti tutkiessaan seuraavaa sähköpostia). Sääntönä näkyi kuitenkin olevan, että jos jotain ei saanut kaapattua itselleen, oli parempi räjäyttää se huut helkkariin kuin jättää se kilpailijoille. Tai edes liittolaisille. Suurvallat väistelivät yhä edelleen suoraa kohtaamista, luojan kiitos, vaikka leikkivätkin hippaa taivaalla, härnäsivät ilmatilassa ja pommittivat kaikkea mahdollista öljy- ja mineraalikenttien lähettyvillä kaikkialla maailmassa. Logistiikassa ja tiedustelussa oli hyvät työllistymisnäkymät. Tiedustelupalvelut vakoilivat toisiaan ja kaikkia ja levittivät valeitaan, niin että kokonaiskuvaa oli vaikea hahmottaa.
Vakioselityksen mukaan vihollinen oli aina suuri, äkäinen ja hyvin aseistettu, sillä oli joukkotuhoaseita takataskussa ja se söi sinun perunoitasi. Mutta Gabrielista vaikutti, että niin sanottuja kapinallisia ja terroristeja oli lopulta aika vähän. Enemmistö oli yhä ihan tavallisia kansalaisia, jotka tykkäsivät viljellä maata, käydä torilla hakemassa vihanneksia, juoda kahvia kahviloissa, katsoa elokuvia elokuvateattereissa ja nukkua lämpöisissä vuoteissa. Tietysti se sitten ärsytti, jos pellot olivat kuivuneet, vesiputket räjäytetty, torit eristetty piikkilangalla ja kahvilat ja elokuvateatterit tulitettu soraläjiksi.
Ja kodit olivat liian kuumia. Ilmastointilaitteita ostettiin enemmän kuin koskaan, mutta sähkönsaannisti pätki, ja jos ei muuten pätkinyt, joku neropatti käväisi räjäyttämässä jonkin muuntaja-aseman. Muutenkaan ilmastointiin ei enää riittänyt energiaa. Eikä kuumuus ja kuivuus hellittänyt missään, edes rapautuvissa hyvinvointivaltioissa. Gabrielia hämmästytti oikeastaan eniten se, että pakolaisia oli globaalista vain hieman yli miljardi.
Menneisyyskin muuttui. Aikoinaan historiaa pidettiin kutakuinkin kiinteänä möhkäleenä, johon oli kaiverretu kaikki koskaan tapahtunut. Ei tarvinnut kuin mennä katsomaan raunioita, todistusaineisto oli vakuuttavaa. Nyt kun matkustaminen oli vähentynyt sotien, tautien ja protektionismin vuoksi, omien silmien todistusta ei enää saanut.
Museot muuttuivat virtuaalisiksi ja dramatisoidut videot selittivät paljon oppikirjoja nasevammin, miten se Turkin sota oikein menikään. Suoratoistopalvelut levittivät näitä yhtä innokkaasti kuin katastrofielokuvia, joissa fysiikan lait olivat peräisin ilmeisesti jostakin toisesta universumista. Yhtäkkiä jäätiköt levisivät maailmaan tai maapallon pyöriminen alkoi mystisesti hidastua. Ongelman sai näköjään kuitenkin yleensä ratkaistua parilla lihaksikkaalla kaverilla.
Yhä haaveiltiin tähtimatkoista, avaruushisseista, siirtokunnista lähiplaneetoilla ja sympaattisista tekoälyistä. Yhä arveltiin tnsimmäisen fuusioreaktorin tuottavan energiaa ehkä noin 30 vuoden päästä.
Gabriel palasi selaamaan asialistaa. Muita ajankohtaisia: mielenosoitusten vaatimat turvajärjestelyt, kaivosyhtiön lobbaajien tapaaminen, kansalaisaloitteet, arvio poliisin uusista toimivaltuuksista, uudet tainnutusaseet.
Byrokratia oli siitä mukavaa, että mikäli työ uhkasi loppua, sitä sai luotua vaikka perustamalla työryhmän miettimään, miten työntekoa voisi tehostaa. Tämä teki hallinnosta aika jähmeäliikkeistä, mikä toisaalta oli etu demokratialle. Poliitikot eivät pystyneet tekemään radikaaleja muutoksia sen mukaan mikä varmistaisi heille jatkokauden tai mikä vaan oli jotenkin päheetä. Huonona puolena oli, että hallinto oli kovin hidas verrattuna monikansallisiin yrityksiin, jotka liikkuivat liukkaasti, käyttivät hyväkseen joka ikisen lakien niille suoman pienen vipuvarren ja jotka pystyivät palkkaamaan prikaateittain lainoppineita sitomaan valtion voimat asemasotaan, samalla kun pääjoukot etenivät muualla.
Ratkaisuksi ei käynyt työvoiman lisääminen, sillä lopulta tuli yksinkertaisesti raja vastaan siinä, kuinka suuren osan kansasta sopi palkata virkailijoiksi. Niinpä Gabrielin kaltaiset ahertajat eivät pelänneet työpaikkansa puolesta, vaan heräsivät aamuisin valmiiksi stressaantuneina ja valmiina hajottamaan itsensä eri työtehtäviin, joista jokainen olisi vaatinut täyden huomion ja huolellista harkintaa.
Ja koettaessaan tehdä kolmen ihmisen työt Gabriel kirjoitti virheen poliisin ohjeistusta koskevaan lausuntoon. Virhettä ei huomattu tarkistuksessa, eikä silloinkaan kun päätös eteni poliisivoimille. Sen huomasivat vasta partiot, joita ohjeistus koski, ja hieman liian myöhään.
