Haarukat ja veitset kilisivät pöydältä lattialle, juomalasi sinkoutui seinään ja hajosi pikku murusiksi. Milo lakaisi murut sivuun, haki pudonneen keilan ja jatkoi heittelyä. Hän pudotti jatkuvasti yhden, joskus kaksikin kerralla. Frank laski kynän paperille ja katsoi Miloa:
– Etkö sä voisi mennä tekemään tuota muualle?
– Ei se treenaamatta suju.
– Kuutta keilaa yhtä aikaa?
– Pitää vain harjoitella. Se on ihan selkeetä. Kädet vaan ei tiedä vielä sitä.
Frank nappasi kynän takaisin ja koetti kirjoittaa sanoja. Sanat eivät tulleet. Milo jatkoi kolistelua. Lisbet makaili vuoteella ohuen verhon takana aivan Frankin vieressä. Ehkä piirteli siellä, tai meditoi, tai vain loikoili. Lisbet oli Makoudin kimmakaveri, niin Frank oli ymmärtänyt, mutta Lisbet oli flirttaillut Frankin kanssa alusta asti.
Vapauden määrä teki kaiken vaikeaksi. Jos Frankille olisi ollut jokin pikku laatikko, johon tehdä tarpeensa kuin kissa, ongelmaa ei olisi ollut. Mutta runoilijana sai ruikkia minne tahansa. Mikä vain aihe, näkökulma tai tunneviritys kävi, voi kuljettaa tarinana tai jättää sanat leijumaan hentona, jännitteisenä seittinä. Aukkoisena tekstinä, tekstiseinänä, tyhjällä tilalla kirjoittaen. Sietämätöntä vapautta.
Viuh vauh viuh vauh klomp. Viuh klomp. Milo jatkoi harjoittelua.
Näkökulma. Siinäkin sana. Frank tarkkaili sanoja kuin esineitä. Liian kuluneet, ajatuksettomasti käytetyt sanat olivat kuin kahvikuppeja mummun astiastossa. Niistä kyllä hörppi kahvinsa, mutta ne tuntuivat ajastaan jääneiltä. Sekään ei ollut ihan oikein. Ne olivat latteita. Mummun kupit eivät olleet latteita, ne olivat jäänteitä.
Näkökulma esimerkiksi oli vain yhdistelmä kahdesta sanasta. Sitä oli siirrelty suusta suuhun kuin vanhaa purkkaa, kunnes maku oli lähtenyt kokonaan. Liian pitkän elämänsä aikana se oli vaeltanut synnyinseudultaan, missä se sitten olikin, mielipidekirjoituksiin, niistä aamukahvikeskusteluihin, podcasteihin, salakavalasti nävertänyt tiensä toimitusten immuunipuolustuksen läpi ja ujuttautunut lopulta aamu-uutisiin ja virkakieleen. Se oli zombiekieltä, se haisi homeelle, ja sen myötä elävä kieli, jonka piti olla ajattelumme väline, kuihtui ja kaikui tyhjyyttään. Ja tilanne paheni koko ajan. Varastot ja koulut väistyivät hiljalleen logistiikkakeskusten ja oppimisympäristöalustojen tieltä.
Frank katseli lehtiä ja kirjoja, joita lojui matalan pöydän ympärillä, poimi Wiredin ja selasi sitä. Joku oli varmaan pöllinyt sen kioskilta. Lehdessä oli pelkkää startup-yritysten esittelyä, lehti oli jo kauan sitten hukannut avantgardistisen kärkensä. Frank heitti lehden pöydälle ja lepuutti silmiään katsomalla ikkunasta ulos. Siellä ei ollut paljoa katseltavaa. Hän näki vastapäisen asuinmöhkäleen seinän, uudempaa rakennuskantaa, koristelematonta ja taloudellisesti mahdollisimman tehokkaasti koottua. Frank katsoi taas muistilehtiötään. Rivit olivat kesken yhä samassa kohdassa kuin hetki sitten. Jos Frank saisi hengen ja kolme toivomusta, hän tilaisi kolme kynää, jotka kirjoittaisivat itsekseen.
Frank avasi television. Se tiedotti robottilennokkien tekemistä iskuista. Frank vaihtoi toiselle kanavalle, jossa raportoitiin salametsästyksestä savannisoituneella Amazonilla ja katkoilla neuvottiin syömään kollageenivalmisteita. Frank vaihtoi taas ja kolmannella kanavalla oli japanilaisia tv-kilpailuja. Kisaajat söivät spagettia lautaselta suuressa, pyörivässä pesukonerummussa, yrittivät ahtautua lähestyvään seinään tehdystä aukosta ennen kuin seinä pyyhkäisi heidät veteen, ja kapusivat paljain jaloin ylös liukkaita jääportaita.
Baldi käveli ovesta sisään.
– Moro.
– Tsau.
Baldi sammutti television.
– Hei! Minä olin katselemassa sitä!
– Parempi ilman, Baldi totesi hyväntuulisesti. Hän poimi nunchakut hyllystä ja alkoi treenata. Hän piti kiinni sauvasta, huitaisi toisen olan yli, tarttui siitä selän takana, sitten huitaisi toiselle puolelle, kiihdyttäen koko ajan.
Frank oli itsekin kokeillut ketjun yhdistämiä tankoja, mutta se sujui häneltä yhtä huonosti kuin jonglööraus. Enemmän kuin taistelija, Frank tunsi olevansa kuin jokin niistä mekanismeista, jotka se kuuluisa mobiletaiteilija oli laskenut rannalle liikkumaan ja elämään tuulen mukana. Baldi sen sijaan teki liikkeet sujuvasti.
– Pelkäätkö katutappeluita?
– Hyvä osata jotain kun yhteiskunnan infra romahtaa vai mitä?
– Meinaatko että romahtaa? Miekkareihin ainakin riittää vielä poliiseja. Kypäriä kuin mukulakiviä kadulla. Ambulanssit kulkee, koulut opettaa.
– No kun päiväntasaajan seutu on lopullisesti muuttunut asuinkelvottomaksi, mitä luulet että tyypit tekee? Pakenee vesipulaa. Pakenee sotia.
– No onko niistä siirtolaisista nyt sitten niin paljon haittaa?
Milo oli ahkeroinut koko ajan, ja pöytäkattauksen tuho oli jo kutakuinkin täydellinen.
– Mitä sitten kun täällä on vielä kymmenen miljoonaa siirtolaista lisää? Milo kysyi ja poimi keilat lattialta. – Jopa enemmän kuin kantajengiä? Siis ei minua paina, mutta mieti mitä sitten tapahtuu?
– Keitähän siihen kuuluisaan “kantajengiin” kuuluu? Onko määritelmää?
– No punaniskat uskoo tietävänsä ja niitä pelottaa, Baldi sanoi. – Yksinkertaista. Jännitteet lisääntyy. Ja kun ruokahuolto ja sähköntuotto pettää niin sitten räjähtää.
– Siis tohon kaatuis infra?
– Ja myrskyihin ja lämpenemiseen ja ruokahuollon takkuamiseen. Ja vakuutuskulut kasvaa ja kaikki. Lopulta systeemi ei enää kestä.
– Paitsi jos infra toimii sit jo uusiutuvilla, Milo sanoi. – Pitää vaalia vähän toivoa.
– Paskan toivoa! Baldi karjaisi. – Ruokaan ei ole enää varaa, sähkön saantia säännöstellään, pankkiautomaatit ei toimi eikä kaupan kassat…
Lisbet raotti verhoa ja kuunteli. Hän makasi vatsallaan patjalla ja heilutteli paljaita sääriään niin että Frankin vatsassa muljahteli.
– No mihin me kassoja tarvitaan? Sieltä vaan pistää fikkaan, Milo totesi ja jatkoi heittelyä.
– Heko heko. Baldi koetti pyörittää nunchoja mutta ei pystynyt puhumaan ja treenaamaan samaan aikaan. – Jos kaikki pöllis safkansa niin kyllä omistajilta aina fyrkkaa pariin lisävartijaan löytyy.
– No eiks sitä voi painua maalle kasvattamaan perunoita? Lisbet kysyi.
– Mä mihinkään landelle lähde! Milo sanoi.
– Vähän pakko jos täällä ei saa enää ruokaakaan.
– Joku nekin mestat omistaa. Varmaan kokonaisia kyliä joillakin. Milo jätti yhden keilan sivuun ja jatkoi viidellä. Se vähensi ympäristötuhoja. – Kun jengi lähti maalta, talot joko lahosi tai meni suurtilallisille.
– Säkin muutit ihan landelta tänne, Lisbet sanoi Milolle. – Ja Makoudi on jostain tuppukylästä. Mistäs sä Baldi olitkaan?
– Mä oon ihan kaupunkilainen.
– No miks sä Milo lähdit landelta?
– No eihän siellä ollu mitään!
Milo pudotti taas keilansa.
– Niin eli ei leffateattereita, musiikkiklubeja ja katuelämää. Sä vaan romantisoit kaupunkielämää. Ajattelit, että täällä on mahdollisuuksia ja täällä voi muovata elämäänsä, ja lähdit. Eiks sulla olis ollu mahdollisuus elää kotinurkilla?
– En mä jaksanu ajatella sellasta. Nyt voisinki ehkä. Kun ei täälläkään kohta ole enää mitään. Duunia ainakaan.
– No eiks vaikka sinne sun kotitaloon sit vois enää mennä?
– Joku osti sen, en muista kuka. Ne rahat meni reissuihin ja opiskeluun. Ei se kauaa kestäny, meni halvalla.
– Aijaa, mä en tienny, että sä opiskelitki joskus, Baldi kiinnostu. – Mitä sä opiskelit?
– Muurariksi. Mut niitä ei ole tarvittu enää pitkään aikaan, kaikki tehdään valmiista elementeistä.
– Mut hei, Frank mietti, – Eiks ne mökit voi vallata takaisin? Ottaa vaan ja alkaa viljellä. Kuka estää, jos siellä ei asu enää ketään?
– Kytät kyllä estää.
– Ei ne sinne ehdi. Ja jos olis kunnon kansainvaellus, mitä ne voisi?
– No kuka nyt johonkin skuttaa haluaa mennä!
– Milo-paralla on lapsuudentraumoja, Lisbet sanoi. – Oliko sun vanhemmat farmareita?
– Ei. Oli. Siis oli joskus kun mä olin skidi. Mut kun ajattelenkin sitä taloa, sitä ympäristöä, niitä tapetteja, hyi saatana!
– Traumoja, mähän sanoin.
– Voi täällä stadissakin pistää perunat takapihalle, Milo sanoi. – Tuolla on ihan käyttämätöntä nurtsia.
– Tiedätteks te muuten miks sitä on niin paljon? Lisbet kysyi.
– No miks? Että vois katella kun puiden varjot liikkuu brittinurmikolla samalla ku orjat kantaa cocktaileja?
– No tavallaan. Aateliset näytti nurtsilla, että oli varaa peittää maata vaikka tasasella nurmikolla. Ja sitten koristella se kuutioiksi tai palloiksi saksituilla puilla. Ja sitten se tapa levisi porvareille, ja sitten pikkuporvarit seurasi perässä. Ja nyt lähiöissä juntit leikkaa nurtsiaan jollain helvetinkoneella eikä ne tiedä edes miksi mutta vilkuilee aidan yli, onks naapurilla paremmin hoidettu.
– Pitäs vallata nurtsit.
– Nurtsienvapautusrintama! Baldi ja Frank huusivat.
– No ne pitäis kyntää paskaksi. Onhan niitä kommandokasvimaita tehtykin. Mut aina ne tulee ja jyrää ne pois.
– Mutta siis, Baldi jatkoi, ihan sama jos jengiä tuleekin. On täällä tilaa. Siis niinku vaikka tuolla landella. Mut mitä me sit tehdään kun toimitusketjut pettää? Ja oma tuotanto on ajettu alas.
– Tehdään kamat puusta ja luonnonmateriaaleista niin kuin ennenkin, Milo ehdotti.
– Ai niin kuin kännykät ja junat? Frank kysyi.
– No ei nyt kaikkea! Mut ei kaiken tarvi olla digitaalista, eikä konttitavaraa Aasiasta.
– Se on vähentyny jo itsestään. Ketjuihin ei voi luottaa enää, Baldi sanoi, laski nunchakut lattialle ja levitti kätensä kuin katusaarnaaja. – Eikä tule viinejä Espanjastakaan enää. Ei banaaneja Etelä-Amerikasta, eikä manteleita Turkista. Ei tule kun maa on palanutta ja kuivaa! Jos nyt sitten on kohta öljyäkään millä kuskata. Alussa sitä pulppusi esiin kun vaan löi tolpan pystyyn Texasin multaan. Nyt siellä on vain ruostuneita pumppuja. Monella muullakin kentällä pumput enää seisoo. Nyt tongitaan jäistä vapautuneen Arktiksen merenpohjaa tai puristetaan öljyä kivestä! Koko ajan vaikeempaa ja kalliimpaa ja vaarallisempaakin. Öljy oli rikas energianlähde joskus, mutta se muuttuu koko ajan huonommaksi. Pian se ei enää pysty pyörittämään tätä meidän tivoliyhteiskuntaamme.
– Eikä sitä pitäs kaivaa enää ollenkaan, Milo sanoi.
– No nimenomaan ei! Pari astetta lisää eikä missään enää kasva mitään! Nytkin keskilänsi on jo osittain aavikoitunut. Intian ja Euroopan vilja-alueet ovat kuihtumassa tai jääneet sotien jalkoihin. Sateet ei tule kun pitäis, rannikot tulvii, pölyttäjät katoaa, puusto ei ehdi sopeutua, myrskyt repii taloja ja paiskoo pitkin planeetan pintaa.
– Niin mut…
– Yhteiskunta ei enää jaksa pitää yllä peruspalveluja kun rahat menee tuhojen korvaamiseen. Eikä tehoton energia enää riitä. Eikä mistään saa lisää. Mitäs sitten tehdään? Häh? Istutaan rikkoutuneiden lelujen keskellä ja itketään. Se on jo alkanu. Tuolla lojuu roskat pitkin katuja kun huolto ei pelaa. Putkia hajoaa koko ajan, rahat eivät riitä teiden ylläpitoon.
– Mä tykkään niistä roskista, Frank sanoi. – Näkyvillä ne kertovat rehellisesti, millasia me ihmiset ollaan.
– On siinä kyllä perää, Lisbet sanoi. – Nykyään vakuutusfirmat ja asevoimat pitävät ilmastonmuutosta vakavana riskinä. Silloin pitäisi pahemmankin punaniskan jo tajuta, että jotain vois ehkä olla vähän pielessä.
– Joo, numerot ei valehtele. Mutta nää jauhaa aina vaan suu vaahdossa että ongelmien syynä on maahanmuuttajat. Loppuun asti varmaan.
Makoud tuli sisään ja laski kitaransa pöydälle. Hän kuunteli hetken mistä puhuttiin ja avasi sitten kotelon.
– Ja sitten alkaa kaaos! Baldi korotti taas ääntä. – Ja siks pitää varautua. Siinä on kaikki kaikkia vastaan sitten, paitsi ne viimeset, joilla on rahaa, ne on ostaneet vartijat ja istuu linnoissa piikkilangan takana. Me muut flaidataan kaduilla leivänkannikoista.
– Paitsi jos ollaan muutettu maalle, Lisbet lisäsi.
– Tai jos ei flaidatakaan, Milo arveli. – Ehkä ihmiset vain sopeutuu. Uus sukupolvi ainakin.
Makoud kytki särkijän ja kosketti kitaran kieliä. Sitten hän alkoi soittaa niin monimutkaista ja rupista riffiä, että Frank ei ollut ikinä kuullut vastaavaa. Tuntui kuin Makoudilla olisi ollut kahdeksan sormea kummassakin kädessä. Soinnutus kompuroi uhkarohkeasti aivan kaaoksen laidalla, hoippui hyvän matkaa rajan ylikin, kunnes aina palasi takaisin, johonkin perusteeman tapaiseen. Frank purskahti nauruun. Makoud nosti katseensa ja kysyi muka hämmästyneenä:
– No mitä nyt?
Makoud jatkoi soittamista. Baldi palasi harjoituksiinsa ja Milo nosti keilat maasta. Frank kuunteli kitaraa ja katseli kämppiksiä, jotka treenasivat pölyisestä ikkunasta siivilöityvässä valossa.
– Ketkä kaikki menee miekkariin? Lisbet kysyi ja nosti saman tien oman kätensä.
