Hymyilevää naamiota kantava minäni

yrittää kaikkensa,

että raivo sisälläni tukahtuisi,

etten menettäisi rakkauttasi,

etten hajoaisi olemattomiin,

sillä en kestäisi erota sinusta,

etkä sinä kestäisi erota minusta,

sillä silloin tyhjyys sisällämme

laajenisi niin suureksi,

että lakkaisimme olemasta ja

harhakuva onnellisuudestamme rikkoutuisi ja

paljastaisi viallisesti rakentuneet minuutemme,

itsellemme vieraat loputtomasti

lohtua kaipaavat yksinäiset lapset,

jotka eivät tunne kipua, koska sen paljastuessa

he menettäisivät toisensa ja samalla itsensä,

itseensä liittyneiden toistensa lakatessa tukemasta

minuutensa säröileviä pilareita,

jotka kannattelevat rakkaudeksi pukeutunutta tarvetta

tulla huomatuksi, tulla nähdyksi

lapsensilmillä,

joiden täytyy herkeämättä katsella, ihailla

ja palvoa trauman haurastuttamaa ihmisen kuorta,

tarjoutua kantamaan raskaita taakkoja,

surren kaikkien muiden surua,

paitsi omaansa.