Hymyilevää naamiota kantava minäni
yrittää kaikkensa,
että raivo sisälläni tukahtuisi,
etten menettäisi rakkauttasi,
etten hajoaisi olemattomiin,
sillä en kestäisi erota sinusta,
etkä sinä kestäisi erota minusta,
sillä silloin tyhjyys sisällämme
laajenisi niin suureksi,
että lakkaisimme olemasta ja
harhakuva onnellisuudestamme rikkoutuisi ja
paljastaisi viallisesti rakentuneet minuutemme,
itsellemme vieraat loputtomasti
lohtua kaipaavat yksinäiset lapset,
jotka eivät tunne kipua, koska sen paljastuessa
he menettäisivät toisensa ja samalla itsensä,
itseensä liittyneiden toistensa lakatessa tukemasta
minuutensa säröileviä pilareita,
jotka kannattelevat rakkaudeksi pukeutunutta tarvetta
tulla huomatuksi, tulla nähdyksi
lapsensilmillä,
joiden täytyy herkeämättä katsella, ihailla
ja palvoa trauman haurastuttamaa ihmisen kuorta,
tarjoutua kantamaan raskaita taakkoja,
surren kaikkien muiden surua,
paitsi omaansa.
