Tarinavirta

Pupujoukot! 

Ikäluokkani, me 1960-luvun alussa syntyneet, piti itsestään selvänä sitä, että kaikissa perheissä oli paljon lapsia, kaikilla lapsilla oli paljon sisaruksia, serkkuja riitti, samoin tätejä, enoja ja setiä.

Asvalttipihoilla lapsijoukot kasvattivat toisiaan, kotona aikuiset olivat etäisiä, monilla äidit vielä kotona, avainkaulalapset tulivat vasta muutamaa vuotta myöhemmin, Naapurin kiltillä sedällä oli jäykkä jalka ja hieno kävelykeppi, hän oli ollut upseerina, ja saanut sirpaleen polveensa sodassa.

Kun aloitin koulun vuonna 1970, kaikki elämäni  aikuiset olivat jotenkin pysyviä. He elivät avioliitoissa, eroaalto alkoi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Isovanhemmista ensimmäinen, Nakkilassa radanvartijana toiminut rakas pappa kuoli vasta 1974, hänkin yllättäen, suorilta jaloilta aivoinfarktiin.   

Porissa ikäluokkani oli haettava 6-vuotiaina keväällä kokeiluperuskouluun. Testeissä yksi kypsyyttä mittaava tehtävä oli pupujoukkojen hahmottaminen ja eri pupujen erottelu omiksi ryhmikseen. Peruskoulu ja joukko-oppi olivat ajan poliittisia muutoksia. 

Saattamaan tulleen äidin määräsin jäämään näkymättömiin Cygnaeuksen koulun mahtavaan puistikkoon, sadan metrin päähän koulun portista – ettei kukaan vain näkisi häntä.

Pelkään, että häpesin äitiä. Miksi, miten ihmeessä? Äitini oli lempeä kaunotar.  

Toivotaan, että äiti oli ylpeä itsenäisyydestäni.

Vatsani kurtistuu kokoon tuskasta kun pelkään että hän vaistosi omituisen häpeäni.  

Äiti-kulta. Oma äitini.

Olin onnellinen lapsi äidin ja pikkusiskon kanssa kotona, isä oli pelottavampi, hieman arvaamaton.

Halusin mennä koulun pihalle ensi kertaa itse, yksin, vaikken oikein tiennyt saati ymmärtänyt minne tässä mennään. Vanhemmat sisarukseni olivat jo pyrkimässä tai päässeet lyseoihinsa, joten kaiketi ajattelin, että koulu kuuluu lapsen asiaan, että sinne on mentävä ja niinpä menen, minäkin menen. 

Toinen koulun alun muisto äidistä. Meidät sijoitettiin läheiseen Ruhtinaankadun erityiskouluun, Viidennen osan puutalokaupunkiin, koska pääkoulu oli täynnä. Tutustuin siellä varhain yhteisön monimuotoisuuteen. Pupujoukot hahmottuivat käytännössä koulun pihalla: oli selvää ettemme me sijoitetut luokat sekoontuneet välituntileikeissä erityiskoulun oppilaisiin.

Ruhtinaankadun koulussa tapana oli että kukin toi nimipäivänään karkkia kouluun. Kieltäydyin tästä visusti, hävetti herättää huomiota, se liittyi ehkä siihen että kyseessä oili Anna-nimeni päivä syksyllä. Minä olin Antu, olin itse keksinyt nimeni 3-vuotiaana. 

Ensimmäisen koulunimipäivän aikaan en laisinkaan tiennyt olinko poika vai mikä, mutta ehdottomasti en ainakaan Anna-niminen tyttö. Äiti huomasi, että olin jättänyt suklaarasian kotiin, ja ilmestyi välitunnilla koulupihalle jakamaan karkkejani. Käskin hänet kotiin, ei lähtenyt, karkasin portin ulkopuolelle työntämään häntä pois, sain jonkun rangaistuksen. 

Kotitalon asvalttipihan tutun lapsijoukon ja aikuishahmojen eli naapurien jäykkäjalkasetien ja paistettuja perunoita lapsilleen paistavien tätien, luudalla huitovan talkkarin, värikkäiden pihalaulajien, veitsenteroittajien, pitsinmyyjien ja ahdistelevien vieraiden miesten sekä kivijalkakauppojen turvallisten myyjien ja talomme Säästöpankin konttorin tätien lisäksi elämääni tuli siis myös koulun piha, uusine sääntöineen, uudenlaisine lapsineen, opettajineen.

Ensimmäisenä koulupäivänä olin kiivennyt kouluaidan vierellä kasvaneeseen isoon puuhun. Rehtori juoksi paikalle ja määräsi minut alas puusta, kysyi kuka on luokanvalvojani. Tunnin alussa kiltti, ikivanha peruukkipäinen opettajamme, Meeri Simula, kysyi: “Kuka POIKA kiipesi puuhun? – Mikäli kukaan ei tunnusta, kaikkia rangaistaan!” 

Jäätävä tunne levisi pieneen ruumiiseeni.

– Minä olin ollut puussa, mutten voinut vastata että minä se olin, en voinut tunnustaa, sillä enhän ollut poika, ehkä puussa oli ollut myös joku poika, joku toinen lapsi? Oli karmeaa että kaikki jäivät tähteni jälki-istuntoon. Siellä pohdittiin kuka puussa oikein oli ollut, pojat puhuivat keskenään, selkoa ei tullut, minä paloin sisällä karrella, olin hirvittävän yksin, kaikki kuohui, olin umpipaha, vai olinko. 

(Taidan kantaa näistä ensimmäisten koulumuistojen tapahtumista edelleenkin monimutkaisia syviä traumoja, epäilemättä hautaan asti.) 

Tutustuin koulussa uusiin lapsiin, ja sosiaalinen reviirini laajeni Porin Kauppatoria reunustavien muiden lähitalojen pihoille. Viereistä taloa, Rojohoppea, välteltiin kuten ennenkin, näiden lasten kanssa julma sota jatkui vielä pitkälti ensimmäisiä kouluvuosia.  

Mutta Lipsasten kivipalatsin isolla sisäpihalla pelattiin pesäpalloa. Siellä tutustuttiin samalla yläporvariston tapaan juhlia lasten syntymäpäiviä siten, että kaikki vieraana olleet lapset saivat syntymäpäiväsankarilta lahjoja, ja että pöydässä oli enemmän herkkuja kuin lapset jaksoivat syödä. Muissa lähitaloissa tutkittiin tietenkin katot ja kellarit, mutta omassa talossa oli ne parhaat. Joidenkin uusien lasten kodit olivat puutaloja, kenties rintamamiestaloja, ja niiden sohvilla makasi usein ärtynyt humalainen mies, jolta ehkä puuttui joku raaja. Keittiöstä haettiin välipalaa, sitten juostiin äkkiä ulos. Näistä isistä ei puhuttu. 

Kouluun piti viedä oma muki ja lautanen, ja näiden alle pulpetille muovinen alusta. Se alkoi äkkiä haista, kun maitoa läikkyi ja vanha maito pinttyi muovin pintaan, Ruokatuntien välillä muovialusta laitettiin pikku lokerikkoon eteiseen. Talvella koulun eteinen lemusi eltaantuneelta maidolta ja tuoksui märiltä villapaidoilta ja tumpuilta.

Tumppuja imeskeltiin välitunnilla pakkasessa jos ei muuta keksitty. Sään salliessa hypättiin ruutua, hypittiin hyppynarua tai pelattiin kirkonrottaa. Erityisluokkien lapset sekoittivat välillä näitä leikkejä, heillä oli omia näkemyksiä ja ilmaisutapoja.

Silloin tumppu maittoi.

Vasta pääkouluun siirtyessä opin kuitenkin miten voin elää ilman koulua. Cygnaeuksen koulun kivipihalla oli välillä niin julmaa, ankeaa tai tylsää että aloin “sairastella”, keksin milloin mitäkin jotta kouluun ei tarvinut mennä.

Haaveilin koulussa milloin en haaveillut kotona, ja tätä menoa jatkui ylioppilaskirjoituksiin asti.

(Minimaalinen koulunkäynti onkin ehkä seuraavan kertomukseni aihe.)