Jeremias seurasi isoveljeään Aronia Tyrskyluodolle, kuten he nimittivät laakeaa kumparetta, jonka toisella puolen meri syveni niin, että kalliolta saattoi hypätä pää edellä aaltoihin.
Aron ja hänen kaverinsa tekivät toinen toistaan hurjempia pellehyppyjä, mutta Jeremias ei vielä uskaltanut. Hän oli talvella uimakoulussa oppinut uimaan, mutta oli aivan toista uida uimahallin tyynessä vedessä, kuin meressä, jossa petolliset aallot lennättivät äkkiarvaamatta vettä nenään ja silmille.
Vesi ulottui Jeremiasta kaulaan asti, ja paikoitellen hänen oli pakko varpustaa pitääkseen päänsä pinnan yläpuolella. Hän seisoi liukkaalla kivellä etsien varpaillaan tukevaa jalansijaa jolle astua. Kellertävä ahdinparta kietoutui hänen jalkojensa ympärille kuin elävä olento.
Matkaa oli vain viisi tai kuusi metriä, mutta lapsen silmin katsottuna se olisi aivan hyvin voinut olla viisikymmentä. Jeremias oli taittanut sen useita kertoja tuona kesänä, mutta yhä matka Tyrskyluodolle pelotti häntä.
Äkkiä Jeremias tunsi kuinka hänen jalkansa lipesi ja hänet valtasi paniikki. Oikea jalka upposi kylmään ja pohjattomaan onkaloon kivien välissä, ja ahdinparran lonkerot kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen yrittäen vetää hänet syvyyksiin, mutta Aronin käsi tarrautui hänen käsivarteensa ja veti hänet pinnalle.
Sillä hetkellä maisema muuttui. Lapsuuden kesien lämpimät vedet ja leppeät laineet vaihtuivat syksyiseksi viimaksi ja aalloiksi jotka sortuivat vihaisesti kohisten rantakallioon. Isoveljen vahvat sormet muuttuivat pieneksi ja heiveröiseksi kädeksi, joka yritti kiskoa Jeremiasta ylös kylmästä vedestä.
Hän kuuli kuinka hätääntynyt ääni kutsui häntä: “Jeremiasaru, Jeremiasaru! Teidän pitää nousta pois vedestä. Te ette voi jäädä siihen makaamaan tai te vaivutte hypotermiaan. Minä en jaksa nostaa teitä. Teidän pitää auttaa minua.”
Ääni oli heikko ja katkesi nyyhkytykseen. Jeremias tunnisti puhujan, tosin hän ei ollut milloinkaan kuullut tämän muodostavan kokonaisia lauseita, saati käyttävän monimutkaisia sanoja. Se kummastutti häntä, ja sai kaiken tuntumaan kovin epätodelliselta.
Mutta hyytävä kylmyys oli todellista, ja silloin Jeremias muisti kaiken, mitä hetkeä aiemmin oli tapahtunut.
He olivat päättäneet poistua kaupungista siksi aikaa, kunnes tilanne rauhoittuisi, ja poliisi olisi saanut kiinni osalliset pommi-iskuun, josta Jeremias oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt.
Yleensä he saivat. Oli järjetön ajatus ylipäätään suunnitella rikosta näinä aikoina, jolloin yksikin ihosolut, hius tai olematon pisara sylkeä kavalsi väistämättä tekijän. Tosin aina oli niitä jotka eivät vain yksinkertaisesti välittäneet, joiden tunnistetiedot eivät olleet rekisterissä ja jotka eivät koskaan palaisi, mikäli heitä ei saataisi kiinni.
Jeremias omisti vaatimattoman merenrantamökin saaristossa, ja sinne he nyt suuntasivat. Hän oli perinyt sen isoäidiltään. Viimeksi kuluneina vuosina hän oli käynyt siellä vain harvoin, mutta valvontakameran kuvan perusteella kaikki oli kuten ennenkin.
Jeremias oli pakannut vain kaikkein välttämättömimmän ollakseen herättämättä epäluuloja. He olivat kierrelleet pitkin moottoriteitä vailla päämäärää ainakin tunnin, kunnes olivat aivan varmoja siitä, ettei kukaan seurannut heitä.
Matkalla he pysähtyivät syömään. Ravintolassa ei siihen aikaan vuodesta ollut heidän lisäkseen muita. Edes henkilökunta ei ilmestynyt tervehtimään asiakkaitaan, mikäli heitä ylipäätään edes oli.
Lautalle ajoi heidän lisäkseen vain yksi auto. Sen lasit olivat kokonaan tummennetut, mikä herätti Jeremiaksessa pahoja aavistuksia, ja siksi he pysähtyivät levähdyspaikalle puoleksi tunniksi, ennen kuin jatkoivat matkaa.
Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään. Vastaan tuli vain muutama henkilöauto, pari tavarankuljetusajoneuvoa sekä suuri punainen rekka.
Ehkäpä olen vainoharhainen, Jeremias ajatteli.
Tie kulki halki metsän, jossa ikihongat tavoittelivat taivaita peittäen varjoonsa maan niiden alla. Aluskasvusto oli pääasiassa jäkälää ja puolukanvarpuja.
Jeremias muisti metsän jo lapsuudestaan. Se oli aina kiehtonut häntä. Siellä saattoi nähdä hirviä ja ilveksiä, ja toisinaan jokin yksinäinen saaresta saareen uiva karhu päätti viettää metsässä kesän tai pari.
Puoli tuntia myöhemmin he saapuivat meren rantaan, jota seuraten tie kiemurteli pitkin kallioista rantaviivaa. Kasvillisuus vaihtui, ja sen muodostivat tiheät koivu ja leppä metsiköt. Meri aaltoili pahaenteisen synkkänä enteillen myrskyä, ja tuuli repi irti puiden lehtiä jotka liimautuvat keltaisiksi täpliksi tien mustalle pinnalle. Sade oli lakannut hetkeä aiemmin.
Tie sukelsi tiheään metsikköön, jossa suuret lehtipuut kaartuivat sen ylle muodostaen hämärän tunnelin. Vain hetkeä myöhemmin se kaartaisi jyrkästi kallionjyrkänteen huipulla laskeutuakseen sen jälkeen lahdenpohjukkaan.
Juuri silloin se tapahtui. Mutkan takana maastopukuinen mies seisoi keskellä tietä. Jeremias näki selvästi kuinka mies tähtäsi heitä aseella, jota hän piteli vasemmalla kädellään. Ja ehdin nähdä senkin kuinka tämä repäisi hampaillaan sokan irti käsikranaatista, varmaankin aivan samoin kuin tappaessaan Jeremiaan hyvän ystävän Riikka Ikkelä-Kosken. Näin hänelle oli kerrottu.
Tuo kaikki tapahtui vain sekunnin murto-osassa, sillä esteen havaittuaan auto alkoi välittömästi hidastaa vauhtiaan. Jeremias ymmärsin ettei mitään ollut tehtävissä. Mies ampuisi ensin ja heittäisi sitten kranaatin sisälle rikkoutuneesta ikkunasta. Auton matkustajat eivät edes ehtisi irrottaa turvavöitään, saati sitten poistua kulkuneuvosta, jonka ovet eivät tietenkään avautuisi niin kauan kuin se olisi liikkeessä.
Mutta tapahtuikin jotain täysin odottamatonta. Jotain sellaista, mihin tappajakaan ei ollut osannut varautua.
Suuri, tumma varjo syöksähti auton eteen peittäen näkyvyyden. Auton pyörät vingahtivat sen jarruttaessa voimakkaasti, ja huolimatta lukkiutumattomista jarruista ja kaikesta modernista teknologiasta, jonka tarkoituksena oli säästää ihmishenkiä, se menetti pidon, ja lähti liukumaan märällä tienpinnalla.
Hirvi rysähti auton konepellille. Se pyörähti ympäri rikkoen etuikkunan. Eläimen pää iskeytyi voimalla sivuikkunaan sillä puolen autoa, missä Jeremias istui, ja hän näki suunnattoman sarvikruunun ja suusta roikkuvan kielen joka pyyhkäisi läiskän lasiin.
Tuon kaiken hän ehti panna merkille vain hetkeä ennen kuin kun eläin räjähti kappaleiksi ja auton matkustajatila täyttyi hirven sisäelimistä, suolen pätkistä ja verestä.
