Heräsin siihen, että oveen kolkutettiin. Tulija oli sisareni Martina. Hänellä oli kädessään suuri, ruskea kirjekuori, jossa luki punaisin kirjaimin: Résultats ADN. Kirjekuoren ylälaidassa oli teksti: Institut de Génétique de Paris.
“Et sinä ole Julian velipuoli. Suuri Bernat Almogávar ei ole sinun isäsi”, Martina sanoi lähes vihaisesti ja heilutti kirjekuorta kädessään.
Tunsin suurta helpotusta, siitä huolimatta että olin täysin alasti, ja kymmenet fanit tirkistelivät sisään avoimesta ikkunasta ottaen kuvia puhelimillaan. Päin vastoin tunsin oloni kevyeksi, kuin olisin lentänyt.
Nyt voin naida Julian, muuttaa Toriin ja hankkia ne yksitoista lasta, joista aina olimme haaveilleet.
“Yksitoista lasta! Oletko hullu”, ääni kirkui sisälläni.
Ymmärsin että jotain oli pahasti pielessä. Yritin keskittyä siihen, mitä Martina luki paperista.
“Sinä olet Edith Piafin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Tajuatko? Sinä et edes ole minun veljeni!”
Martina viskasi paperinipun vasten kasvojani.
“Kukaan ei ole koskaan loukannut minua yhtä verisesti. Koko ikäni olen ihaillut sinua ja rakastanut sinua veljenäni, ja nyt minulle selviää että oletkin pettänyt minua koko ajan.
Marc, sinä olet aivan hirveä ihminen! Marc kuunteletko edes minua. Marc! Marc!”
“Marc! Avaa ovi! Marc, tiedän että olet siellä!”
Ääni oli Julian. Huoneessa oli pimeää. Katuvalot hohteessa näin tumman hahmon ikkunan takana. Sytytin valon jalkalamppuun ja meni avaamaa.
“Julia, mitä sinä… Mitä kello on?”
“Yksitoista illalla”, Julia sanoi.
“Yksitoista! Olen nukkunut lähes vuorokauden. Uskomatonta.”
“Ja kaiken lisäksi vaatteet päällä”, hän sanoi.
“Minun pitäisi käydä suihkussa. Jäätkö siksi aikaa?”
Julia nyökkäsi. Hänen pukeutumisestaan näki, että hän oli ollut juhlimassa, ja vaikutti myös siltä, että hän oli juonut muutaman lasillisen. Hänen silmänsä kiiltelivät ja puhe sammalsi.
Palattuani pyyhkeeseen kietoutuneena, hän istui Patrickin korvatuolissa. Pukeuduin ja olin aikeissa istua sohvalle, kun Julia nousi halaamaan minua.
“Mikä tuo Kultalaakson tytön vaatimattomaan majaani?” kysyin.
“Minun on ollut sinua niin kova ikävä”, Julia sanoi nolostumatta lainkaan sanoistani, jotka viittasivat hittikappaleeni sanoitukseen.
“Niin minunkin sinua”, tunnustin.
“Ajattelin, että on aivan yhdentekevää olemmeko me puolisisaruksia vai emme, sillä kaipasin sinua niin kovasti.
Kun sitten sain kirjeesi, jossa kerroit, että me emme olleet, otin taksin ja ajoin tänne, mutta sinä olit jo lähtenyt.
Eilen näin Instagram-päivityksesi, jossa kerroit palaavasi Barcelonaan, ja tässä minä nyt olen.
Mutta haluaisin tietää, mistä ihmeestä sait DNA-näytteeni.”
“Varastin hammasharjasi”, tunnustin.
Julia nauroi. Suutelimme, ja sen jälkeen kaikki kävi nopeasti.
Kun Julia nosti säärensä ylös ja tuki ne Patrickin tuolin korviin, minä painauduin häntä vasten. Tukeuduin tuolin käsinojiin ja painoin pääni vasten selkänojaa ja katselin Juliaa syvälle hänen tummiin silmiinsä.
Hetkellä jolloin Julia voihkaisi ja sulki silmänsä, tiesin etten itsekään pystyisi pidättelemään sekuntiakaan kauempaa.
“Eikö sinulla ole verhoja”, Julia kysyi hieman myöhemmin, ja lupasin ostaa sellaiset, mikäli hän vain jäisi luokseni.
