Tarinavirta

Mies pyyhkäisi kämmenpohjallaan peilin pintaa nähdäkseen kuvansa paremmin.

– Bruce Willis, mies sanoi, kuunteli äänensä käheätä kajahdusta. Mikä ettei, hän tuumi. Mielihyvä sai nimen kuulostamaan akustisen kitaran soololta. Ja vielä enemmän häneltä itseltään, siltä mieheltä, joka vuosikymmeniä sitten näppäili Landolaa kuin naista. Kai hänessä oikeasti olikin jotakin suuren maailman saalistajaa, aamuöiden kadunhajuista sankaria.

– Puuh Pum pum! Mies tökkäsi sormensa silmiensä väliin peilin kylmälle pinnalle. – Puuh! hän naurahti ja puhalsi sormiaan. Peilin pintaan roiskahti vaahtoisia pisaroita.

Nainen oli jättänyt lavuaarin reunalle meikkipussinsa. Pussissa oli kullanvärinen nuppi, täyteläinen nipukka. Se rouskahteli napakasti, kun mies aukaisi ja sulki laukkua. Kuin pehmeä käsiaseen tussahdus, naisen aseen. Miehen oli otettava kaksin käsin kiinni seinän kaakeleista. Laukku putosi lattialle. Valokuva työntyi sen metallisuusta laatoille kuin punainen kieli. Mies veti kuvan kokonaan esille, yksi kulma otti kiinni laukun saranaan. Kun mies nykäisi paremmin nähdäkseen, valokuvasta repesi kolmiomainen kulma. Palanen leijasi lattialle ja livahti jonnekin kaapin metallijalan sivuun.

Mies nipisti kuvan kahden sormensa prässiin. Kuvassa tummakulmainen mies nauroi kohti kuvaajaa. Kuvan ottaja näkyi varjona auton sivulasista.

Angela! Hänen Angelansa.

Mies rutisti kuvan kouraansa ja heitti sen altaan alla olevaan roska-astiaan. Seinässä peilin vieressä oli pyöreä ikkuna. Mies katsoi ulos. Merenkäyntiä ei näkynyt näin aavalla, mutta jalkojen alla värisi laivan liike. Eilen merenkäynti oli heilauttanut hänet vasten kaiteita ja pöytiä, kun hän käveli käytävillä. Angela kikatti ja helisytteli nauruansa ja puski hänen kainaloonsa hieromaan jokaista eteen osuvaa seinää.

Kun nainen sanoi nimensä, mies oli naureskellut, että niin kuin se Saksan Angela. Niin kuka? Angela kihersi. Merkkeli! mies selvensi.

– No ei todellakaan! nainen vakuutti. Mies ei tiennyt, mitä tämä vakuutti äänensä kivahduksella, leikki närkästynyttä, kai. Ja samalla nojautui mieheen yhä syvemmälle.

Tuloyönä oli ollut kova merenkäynti. Matkustajien kiljahdukset halkoivat laivan hytit ja tunkivat äänet yhä pienempiin koppeihin. Laivan uumenissa jyskyttivät koneet kuin väsyneet keuhkot.

Angela! mies toisti toistamistaan. Naisessa ei ollut mitään tavallista. Angela, minun enkelini, mies tiesi ja sanoi sen monta kertaa naisen korvaan. Enkelissä kaikki oli pehmeätä, suojeltavaa. Yön aikana mies varmisteli yhä uudelleen ja uudelleen, ettei kai Enkeli liihottele pois, kun yö loppuu. Eihän uni lopu, kun laiva laskee satamaan. Mies ei halunnut ajatella sitä.

Mies oli aina halunnut merille. Se oli merellisen kotiseudun miehen pakkomielle, ja merelle meno oli testi, joka oli suoritettava. Olisiko miehestä siihen? Isojen merien ylittämiseen, Rapakon taakse ja Tyynelle merelle veivaamaan. Olisiko?

Vai ottaisiko mies lusikan kauniiseen käteen ja rupeaisi kuopimaan puurolautasen pohjia ja muusaamaan kuppiinsa potturössöä ja uunijussia saman pöydän ääressä jonkun maakunnan muijan kanssa. Öisin talon ikkunoihin kuuluisi sydäntä raastavasti syysmyrskyn rytinä ja kevätahavien kirpeä kutsu.

Kaikista ei ollut lähtijöiksi. Mies tiesi sen. Mutta koko ajan se mahdollisuus oli houkuttelevasti siinä kintaalla. Unelmana.

Enää hän ei antaisi määrätä, mitä hänen pitäisi tehdä. Kukaan ei nostaisi saapastaan hänen kulkunsa tielle.

Mies veti pitkän ryypyn suoraan pullon suusta. Bruce Willis, hän ajatteli, ja ryyppäsi toisenkin kerran.

Angela kuljeskeli vielä yläkannella. Oli kai nähnyt jonkun tuttavan, jäivät puhumaan ja painelivat kosmetiikkaosastolle. Vertailivat keskenään hajusteita ja naamarasvoja. Mies oli heittänyt Enkelilleen setelin, joka varmasti riitti. Nainen oli pidellyt seteliä suloisen pienissä kätösissään kuin kukkasta. Oli rypyttänyt paperin reunat sievästi viuhkaksi. Mies ähkäisi muistaessaan naisen alastomana ja täydellisesti auki hytin kapealla sängyllä.

Angela viipyi ja viipyi. Ja samalla satama lähestyi. Mies oli päättänyt, ettei tältä reissulta enää palaakaan kotiin. Hän hankkii itselleen elämän. Ja Angelalle, naiselleen.

Kun mies ryyppäsi viimeisiä pisaroita pullosta, puhelin soi. Ennen kuin mies ehti katsoa, kuka soittaa, hän kuuli vaimon reippaan äänen. Tämän sanat putosivat kuin pienet kivet tyhjän kanisterin pohjalle. Korvissa vihloi.

– Tulen sitten bussille vastaan. Pääsenkin sopivasti töistä.

– Sinä et koskaan sanonut, että minä muistutan Bruce Willisiä.

– Ketä?

– Et sanonut, että olen kuin Bruce Willis jokikyttänä.

– Niin siis…

– Sinä et sen vertaa, että olisit sanonut. Et edes huomannut sitä.

– Vatsako taas vaivaa? vaimo kysyi hetken taukoa pidettyään. – Kunhan pääset kotiruokiin, niin kyllä se rauhoittuu. Vatsa.

– Niin… Mies mietti meren kyntöä. Mutta osasi sanoa vain: – Niin.

– Ja muista tuoda Vilmalle se nukke. Lappu on taskussasi. Siinä on oltava tarkkana. Merkki ja mekon väri. Enkä pahakseni panisi, vaikka minullekin jotain toisit. Tummaa suklaata vaikka.