Sarjasta VANHUUS: pitkä avioliitto
Appelassa oli selvä elämisenjärjestys. Toinen oli aina liedenvartijana, toinen kylienkiertäjänä.
Kun appi yllättäen kuoli muutaman vuoden yli 80:n iässä, anoppi jumittui lieden reunaan omalle paikalleen kahvipannun kylkeen.
”Aina viipyy … jossakin… Joelle taas mennyt … ”
Sen sanottuaan anoppi hätkähti ja jäi katsomaan jonnekin kaukaisuuteen, jonne meillä muilla ei ollut pääsyä. Sitten hän laski silmänsä pannun päälle sovittamaansa myssyyn. Pannunmyssy oli anopin morsiuskapioita yli 60 vuoden takaa. Siihen oli kirjottu kaksi vekkulia koiranpentua, musta ja valkoinen.
”Myöhään viipyy”, anoppi toisti ja nousi kaatamaan meille kahvia. ”Joki vetää.”
Vaikka anoppi eli 90.ikävuoteen asti, hänelle ei appiukon vuosien takainen lopullinen lähtö koskaan mennyt perille. Monta vuotta ennen talvisotaa alkaneen yhteisen arjen päivärutiinit olivat rikkumattomat. Ihan niin kuin appiukko työvuosikymmeninä oli päivittäin kaasuttanut linjapiilillä Poriin, hän eläkkeellä piti tapanaan vähin äänin kadota omille teilleen Jokivarteen. Kulkemaan tottunut ei osannut asettua muijan kanssa pöydän ääreen vertailemaan kakkureseptejä tai ihmettelemään naapurien uusia sohvakalustoja.
Piha-aukean laidan talleilla appi hinkkasi autoja, koska oli sitä tehnyt nuoruudesta asti. Erikoisvalmisteisen automiehen lakin hän pyhisin sovitti päähänsä ensin sen hienoa merkkiä hihaansa pyyhkäistyään. Olkihattu odotti arkea naulassa.
Toiseen ajankuluun apelle tuli aikaa vasta viimeisinä elinvuosina. Kahdesti vuodessa hän käänsi painavan paattinsa nurin Liekoveden rannalla. Keväällä tervaamisen jälkeen ylössuin, syksyllä nurinkurin talvilepoon. Viimeisenä vuonnaan hän kuoli kesken kalastuskauden, ei ehtinyt syyskalaan.
Punkalaitumella oli satokauden lopun markkinat, ajettiin sitä kautta. Omenat tuoksuivat tienvarsien puutarhoista. Appelan tallien takana metsikössä kasvoi aina vadelmia, mutta ei mustikoita. Talon vierustalla oli vartiossa käkkyräisiä satoisia omenapuita ja marjapensaita. Keväällä appi kuskasi torilta pihaan uudet petuniat ja orvokintaimet ja syksyisin kuljetti puisilla kärryillä kuihtuneet tallien taa kompostiin.
Kukaan ei koskenut puutarhaan hänen kuoltuaan. Palavarakkaus ja särkynyt sydän vajosivat näkymättömiin heinikon sekaan.
Kalapaatin sai apen tervankeittäjä. Samanlainen vanhanajan vaitonainen mies, joka istui yksin paatissa odottamassa. Mene tiedä mitä odotti. Elämän kulumista ensin, sitten ihmetellen, että vieläkö tässä istutaan.
Taivaanrannalle pyörähti uljas sateenkaari. Sen toinen pää osui appiukon autotallien katolle.
Maailma kiersi radallaan. Ei kiireen kierää elämisensä hiljentäneillä. Entisajan ahnehtimattomat kalamiehet jaksoivat veneissä istua, vetää vedestä kotitarpeet, perata itse saaliin, viedä vaimolle. Kohtuus kaikille.
Anoppi ei kalasta perustanut, mutta kalasopan hän keitti kermaisen ja voilla voidellun. Teki oman osansa kumppanuudesta. Appiukon kalakaveri, joka ei koskaan 55 vuoden aikana paattiin suostunut. Eikä luultavasti miehen pyhimpään tilaan lupalippua olisi saanutkaan.
