Tarinavirta

1872 – 1875

6

Tobias viihtyi rannassa katselemassa laivoja ja veneitä. Häntä kiehtoi meren suuruus ja ehdottomuus. Purjehtiminen näytti jännittävältä, sitä Tobias ei ollut vielä kokenut. Hän seurasi, kuinka kalastajat asettelivat pyyntivehkeitä vankkaan rääkipaattiin. Tobias laski kymmenen pitkää verkkoa, joista paatin keskiosa tuli aivan täyteen. Hän oli keskittynyt seuraamaan varustamista niin, ettei huomannut miestä, joka oli tullut seisomaan hänen taakseen. Kantava ääni säikäytti hänet pahanpäiväisesti:

̶  Hei kloppi, lähreks rääkil?

Puhuja oli varvilta tuttu Hiski, yksi laivanrakentajista. Hän kalasteli öisin omalla rääkipaatillaan kaverinaan pienikokoinen vanhempi ukko nimeltään Aatu. Hiski näytti pelottavalta mustine partoineen ja mataline kumisevine äänineen. Ulkonäöstä huolimatta hän oli iloinen velikulta, joka oli opettanut Tobiakselle yhtä ja toista vitsailuntapaista. Opit olivat menneet pojalta ohi korvien, mutta hän oli viihtynyt kuuntelemassa Hiskin juttuja.

̶  Pääsenko mää? innostui Tobias heti.

̶  Senkus tulet, me lähretää ehtoosti.

̶  Jaa tänämpä?

̶  Ei kukkaa huamisest ol mittää puhunu, tänämpä tiätysti, totesi mies.

Mieli vellovana Tobias palasi Norrgårdiin. Olisi jännittävää lähteä kalastamaan, mutta mitä isäntä ja Ulrika-täti mahtavat sanoa. Olen melko varma, etten pääse. En taida kysyäkään, lähden vaan. Olisi niin hienoa päästä merille.

Tobias söi ehtoollista nopeasti ja hyvällä halulla. Pari leivänpalaa hän piilotti taskunsa pohjalle. Syötyään hän nousi ylös, veti saappaat jalkaansa ja lakin päähänsä, ja riensi ulos.

̶  Mihi sää noi kiiruusti ryntäät? kysyi Antti-renki, joka poltteli piippua pihakivellä.

̶  Rantaa vaa, vastasi Tobias lähtiessään juoksemaan.

Paatti kellui samassa paikassa, josta hän oli päivällä lähtenyt. Hiski ja Aatu puuhasivat jo verkkojen kimpussa. Tobias jäi seisomaan paatin viereen.

̶  Jaaha, sää tulit, huomasi Hiski,  ̶   loikkaa ton föörii!

̶  Mitä sää ny meinaat, kivahti Aatu,  ̶  ekkai sää vaa ot föllii tommost pöffelii?

̶  Mää lupasi sil päiväl ko se vahtas tosa möljäl.

̶  Katot sit se perrää ja pirät se pois tiält, komensi pienempi mies.

̶  Mää ole tämä paati kapteeni. Tua toine o vaa Aatu. Sää teet sit just ninko käsketää ekkäs krännää tippaakaa! komensi Hiski Tobiasta.

Niin lähdettiin liikkeelle, Aatu asettui soutamaan isoilla airoilla, Hiski ohjasi ahterissa.

̶  Käy aika viuka, taitaa tul friski yä, Aatu totesi kiskoen isoa paattia kauemmas rannasta. Tuuli puhalsi melkein suoraan vastaan. Edettiin hitaasti suntissa karien ja saarten välissä, lokit kirkuivat lennellessään yläpuolella, aallokko keikutti venettä.

He saapuivat isommalle selälle, kun aurinko alkoi laskea. Aatu lopetti soutamisen ja reivasi seilin ylös. Navakka tuuli tarttui heti purjeeseen ja kallisti paattia voimakkaasti. Tobias säikähti ja huudahtikin jotain. Hiskiä nauratti:

̶  Älä sää hätäil, mää ole tottunu tyyräämää kovassaki stormis.

Tuuli yltyi sitä rajummaksi mitä avoimemmalle merelle he pääsivät. Paatti paukahti joka kerran, kun se hyppäsi aallon päältä alas. Tobiaksen vatsassa tuntui ilkeältä. Purje lepatti kiivaasti, vene tutisi ja kitisi. Vesi roiskui laidan yli ja kasteli eritoten Tobiasta, joka istui kyyristyneenä keulassa.

̶  Katos ko knöösi saa partavet, vaikkei viäl ol haiventaka levvas, naureskeli Hiski.

Matka jatkui, ilta hämärtyi, meri synkkeni ja aallokko kasvoi korkeammaksi. Vaahtopäät hyppäsivät vastaan samaan aikaan kun veneen keula halkaisi mainingin harjan. Tobias puristi paatin reunaa ja pelkäsi. Häntä kadutti koko lähtö.

Tämän takiako minun piti karata Norkoolista? Jos nyt hukun, kukaan ei tiedä, missä olen, hän tuumi.

Karikkoinen suntti lähestyi Hiskin luoviessa vakaana ja keskittyneesti. Saaren suojassa tuuli vaimeni hiukan.

̶  Tähä! huusi Hiski äkkiä.

Aatu veti seilin alas ja hyppäsi airoihin. Hän käänsi paatin ja alkoi taistella soutamalla aallokkoa vastaan samalla, kun Hiski viskasi lipun veteen ja rupesi heittämään verkkoa laidan yli. Krapikivet kolisivat laitaan, kun mies rivakasti lappoi verkkoa toisensa jälkeen. Paatti keinui nyt poikittain ja Tobiasta oksetti. Hän istui tiukasti tuhdolla tuijottaen eteensä. Verkonlasku kesti pitkään, niitä oli kymmenen.

Aatu reivasi lasilyhdyn mastoon, kun viimeisen verkon pää oli sidottu paattiin. Yö oli laskeutunut, mutta meri jatkoi vellomistaan. Miehet istahtivat tuhdolle, paatti sai jäädä kellumaan ja vetämään verkkoja tuulen mukaan.

̶  Ekkai sää vaa ol kippee? kysyi Hiski naureskellen Tobiakselta.

̶  Vähä huano olo, vastasi Tobias.

̶  Mitä mää sanoi, ei olis pitäny ottaa tommost föllii, moitti Aatu Hiskiä.

̶  Kyl se siit tokenee, vastasi Hiski ja kaivoi taskustaan litteän pullon, josta kaatoi lorauksen kuppiinsa. Hän ojensi kupin Tobiakselle ja sanoi:

̶  Otas tost vähä rohkasuu.

̶  Tobias hörppäsi kupista ja alkoi yskiä hillittömästi. Juoma poltti kurkkua, vesi valui silmistä, ja vatsa kääntyi ylösalaisin. Aatu, joka oli lähempänä Tobiasta, tarttui häneen ja käänsi pojan kasvot laidan yli. Samalla Tobiaksen suusta suihkusi mereen kaikki, mitä tyhjästä vatsasta löytyi.

̶  Perkele, tiuskaisi Aatu,  ̶  otas tost vet.

Hän ojensi pojalle vesipulloa. Tobias nielaisi kulauksen ja palautti pullon Aatulle.

̶  Enko mää sanonu, Aatu murahti. Hiski nauroi:

̶  Sai ahvenet eväst.

Tobiaksen olo helpottui. Miehet ryhtyivät syömään eväitään, Tobiakselle ei tullut mieleenkään pistää mitään suuhunsa. Vene keinui edelleen aika tavalla. Tobiasta sapetti koko retki.

Auringon noustessa Aatu ja Hiski alkoivat lappaa verkkoja. Ensin tuli silakoita, joita he saivat irrotella ja viskellä paattiin yhtenään. Isompisilmäisissä verkoissa sätki mukavan kokoisia siikoja, välissä näkyi lohi.

̶  Katos poikaa vai olisko flikka, totesi Hiski irrottaessaan lohta, joka oli sotkenut itsensä tehokkaasti.

Tobias katseli kalojen tuloa, mutta kiertävä tunne vatsassa ja harmitus koko hommasta pitivät hänen suunsa kiinni. Hän oli jo päättänyt, että tämä sai olla hänen viimeinen merimatkansa.

Aurinko paistoi korkealta ja kimalteli syksyisten koivujen lehdistä. Tobias laahusti rättiväsyneenä ja nälkäisenä kohti Norrgårdia. Hän ei jaksanut ajatella retkensä seurauksia, hän halusi vain kallistaa päänsä ja sulkea silmänsä kokemaltaan yöltä. Hän suunnisti suoraan pirttiin ja rojahti sänkyynsä. Unta kesti pari tuntia, kunnes hän heräsi huutoon:

̶  Se poika makkaa tääl!

Ulrika-täti ryntäsi hänen viereensä, vaikka tämä ei yleensä käynyt pirtissä.

̶  Tobias, missä sinä olet ollut! Minä kuvittelin jo sinulle tapahtuneen vaikka mitä!

Tobias pillahti itkuun. Hän selitti pääpiirteissään Ulrikalle retkensä, kaunistellen vain joitakin yksityiskohtia. Ulrika-täti leppyi, mutta lupasi puhua asiasta vielä isännän kanssa. Tobias sai luvan nukkua puoliseen.

Halkopino ulottui kaulaan asti, sen pilkkomiseen ja pinoamiseen kuluisi monta päivää. Harmissaan Tobiaksen oli ryhdyttävä töihin, sillä hän ei saanut poistua Norrgårdin pihapiiristä, ennen kuin jokainen halko oli sahattu ja pilkottu. Se oli isännän käsky.