Tämä tarina alkaa siitä, kun keski-ikäinen nainen astuu Katajanokan satamaterminaalista Suomen valtion kamaralle. Naisen nimi voi olla Hanna, Henna tai Senni, sillä ei ole merkitystä. Kutsuttakoon häntä sittenkin Astaksi. Asta ei ole tavallinen keski-ikäinen nainen, vaan aivan erityinen. Erityinen samalla tavalla kuin jokainen hiekoituslaatikon sorakappale on omanlaisensa ja uniikki. Asta on asunut suuren osan elämästään ulkomailla. Hänellä on kaksi hyvää lasta ja mies, joka ostaa vasemman käden sakset, jos häntä pyytää ostamaan sakset, eikä pirukaan leikkaa vasemman käden saksilla, koska sekin on oikeakätinen kuten Asta ja hänen perheensä.
Asta tiesi pienestä pitäen, että elämä on kauhea taistelu, raatamista ja tappelua viikosta ja joulusta toiseen. Ensimmäiset kolmekymmentäkahdeksan vuotta hän varmisteli selustaansa, että varmasti saisi työpaikan, että rahat riittäisivät, ettei koti menisi alta, ettei kukaan suuttuisi. Yksinhuoltajasiivoojan tyttärestä tuli maisteritalouspäällikkö. Lapset huusivat ja mies sahasi lautoja.
Eräänä maaliskuisena sunnuntai-iltapäivänä Asta jyräsi marketin parkkipaikalla ostoskärryt auton takaluukun viereen ja nosti katseensa vesivärinsiniseen taivaaseen. Hän tajusi, että tästä alkaisi hänen toinen elämänsä. Elämä, jossa hän ei aina valitsisi järkevintä vaihtoehtoa. Elämä, jossa hän kirjoittaisi. Hän kirjoitti tarinoita, unia ja kirjeitä. Hän liittyi ryhmiin, yhdistyksiin ja Instagramiin. Hän lähetti käsikirjoituksensa arvioitavaksi ja nousi laivaan.
Suokaa anteeksi, olen aivan unohtanut esitellä itseni. Olen kaikkitietävä kertoja, nimeni on Kuu. Tiedän kaiken tämän tarinan maailmasta: henkilöiden ajatukset, heidän toimintatapansa ja piirteensä, joita he eivät itsekään tiedosta (Harju & Rauma 2014, 77–78) sekä esimerkiksi pirun kätisyyden. En voi antaa Astan kertoa tarinaa minäkertojana, koska se olisi aivan liian subjektiivista ja intiimiä luettavaa.
Asta siis astui ulos terminaalista mukavissa kengissään ja polvipituisessa talvitakissaan, ryhdisti selkänsä ja lähti kulkemaan kohti Uspenskin katedraalin kultaisia sipuleita. Helsinki oli märkä ja kylmä kuin Hampuri tammikuussa. Jouluvaloja roikkui ravintoloiden ikkunoissa ja maailmanpyörä pyöri mahtipontisena rannassa. Asta ylitti lyhyen sillan kulkien keskellä kävelytietä. Hän ei halunnut jäädä vasemmalla pöristävien auton alle eikä pudota oikealla hyllyvään veteen. Hänen oli päästävä tapaamiseen.
Asta heilutteli olkapäitään kuin hidastetussa salsassa ja käveli ripeästi Päävartion ja Presidentinlinnan välistä Ritarihuoneenpuistikkoa kohti. Hän näki värikkään läiskän istumassa puiston penkillä. Asta selvitteli kurkkuaan ja otti naamalleen innostuneen ilmeen.
– Hei! Olen Asta, sinä olet varmaan…? Lähetin sinulle sen tekstin kommentoitavaksi.
– No moi, Taina terve! nainen ojensi kyynärpäänsä. – Lähdetään linttailemaan johonkin ruokapaikkaan. Kyllä sun kässäristä soiva peli saadaan, jos olet valmis tekemään hommia.
Asta ja Taina asettuivat rinnakkain ja tuuli piiskasi heidän kasvojaan, kun he kulkivat hiljaa valtioneuvoston kanslian ohi. He tunnustelivat toistensa askelia sovittaakseen omansa toisen tahtiin.
– Oletko miettinyt sun tekstin rytmiä? Taina täytti hiljaisuuden, kun Senaatintori teki katuun ilmataskun. – Sun teksti marssii kuin armeija ilman taukoja. Tunnet varmaan kerrontamuodot ja sen, miten niillä voi rytmittää ja elävöittää tekstiä. Suoralla kerronnalla kiihdytät ja kuvauksella jarrutat.
– Tiedän, mutta se menee niin vaikeaksi. Minulla on se asia, jonka haluan kertoa, niin tuntuu teennäiseltä, jos pitää väkisin kuvailla. Sitä paitsi hirveä homma.
– Se kuule kirjoittaa, jonka perse kestää. Se on kuin korulipasta nikkaroisi. Lähdet ideasta liikkeelle, suunnittelet tai etenet intuitiolla ja rupeat hommiin (Rauma 2014, 68–69). Mielessä sulla on se, että nyt tarvitaan koruille lipas, mutta ei se ole korulipas, jos et jaksa viimeistellä, lakata ja laittaa jiiriin. Jos et jaksa niin siitä tulee käyttöohje tai julistus, linnunpönttö. Et sä varmaan linnunpönttöjä halua tehtailla?
Naiset kävelivät kauppakeskus Kluuvin ohi. Kadun yli pingotetut jouluvalot heijastuivat pimeistä ikkunoista ja panhuilumusiikki täytti tilan korkeiden talojen välissä. Tainan suu liikkui mutta soittajat veivät Astan huomion. Hän kaivoi repun sivutaskusta kaksi euroa ja heitti kolikon maassa makaavaan soitinkoteloon.
-…tus on tärkeä. Sun pitää vietellä lukija jatkamaan lukemista. Tee mitä tahansa, kunhan lukija kiinnostuu. (Neimala & Papinniemi 2010.)
Tainaan katsoessaan Asta skannasi näyteikkunoita naisen selän takana ja mieli järjesteli joululahjalistoja. Taina pysähtyi.
– Nainen, kuunteletsä vai haaveiletko? Ei me tultu jouluostoksille. Se osa tekstistä ei muuten toiminut kovin hyvin, jossa kuvasit päähenkilön kokemuksia somessa.
– Tiedän. Se olikin ihan pakkopullaa kirjoittaa, halusin vain kokeilla jotain, mikä ei oikeastaan kiinnosta.
– Kokeile hyvä lapsi mieluummin vaikka rommitotia. Ei lukija halua, että sen kurkkuun ahdetaan apetta, jota et itsekään nielisi. Ei me olla mitään hanhenmaksahanhia. Sun pitää olla rehellinen, kirjoittaa siitä, mistä oikeasti haluat kirjoittaa (King 2008)! Lukija tekee sun kanssa sen teoksen, kunnioita sitä (Vuola & Melender 2018, 43). Tiedätkö miten monia tapoja on lukea? Jotkut ahmii juonia. Toiset hengittää sanoja, tunnelmia ja maailmoja. (Vuola & Melender 2018, 51.) Mennäänkö tonne Amarilloon?
Taina avasi oven ja kaksikko astui sisään.
– Valomerkki! huoliteltu tarjoilija huikkasi tiskin takaa.
– Anteeksi mitä?
– Hallitus on päättänyt, että ravintolat säppiin viideltä.
– Aijaa, luultiin että olis ollut kuuteen asti auki.
Raitiovaunut liukuivat rautaisilla kiskoilla ja naiset sekaantuivat Stockmannin sisäänkäynnin edessä pyörteilevään sardiiniparveen. He ajautuvat pois toistensa luota ja menettivät puheyhteyden. Molemmat suuntasivat kohti Kolmen sepän patsasta kuin yhteisestä sopimuksesta.
– Ei me nyt päästä minnekään istumaan mutta kyllä mä jo tärkeimmät pointit ehdin sulle kertoa, Taina sanoi ja katsoi alastoman pronssimiehen kohottamaan moukariin. – Otat vaan lekan kauniiseen käteen ja jatkat takomista. Tiedät varmaan mihin suuntaan nyt lähteä?
– Kyllä joo, kiitos. Asta mietti, tarkoittiko Taina hotellia vai tekstiä.
– Tärkeintä luovassa työssä on motivaatio ja kärsivällisyys, sano mun sanoneen. Moro! Väriläiskä loittoni ja katosi harmaan muurahaisarmeijan riveihin.
Asta oli kulkenut Tainan kanssa Aleksanterinkadun päähän ja nyt hän seisoi yksin Mannerheimintien alussa. Tie jatkui hänen jalkojensa alta Forumin ja Lasipalatsin ohi Eduskuntatalolle ja siitä Töölönlahdelle. Se ohitti Olympiastadionin ja Tullinpuomin Shellin ennen kuin se muuttui vaivihkaa valtatieksi, yhdeksänsataa kymmenen kilometriä pitkäksi Eurooppatie kahdeksitoista, joka leikkaa läpi lounaisen Suomen, halkaisee Ruotsin kahtia ja mutkittelee Norjan vuoriston laaksoissa päätyäkseen Mo i Ranan kaupunkiin kirkasvetisen Atlantin rannalle.
Lähdeluettelo
Harju, T. & Rauma, I. 2014. Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla. Teoksessa Karjula Emilia (toim.) Kirjoittamisen taide & taito. Jyväskylä: Atena, 73–96.
King S. 2018. Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä. Tammi.
Neimala, K. & Papinniemi, J. 2010. Aloittamisen taito. Helsinki: Avain.
Rauma, I. 2014. Romaanin rakenteesta. Teoksessa Karjula Emilia (toim.) Kirjoittamisen taide & taito. Jyväskylä: Atena, 49–72.
Vuola S. & Melender, T. 2018. Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta. Helsinki: WSOY.
Mainio teksti, novelliessee, lajihybridi. Mietin, olisiko se lähteiden vuoksi pitänyt luokitella esseeksi. Se on siltä väliltä. Toistaiseksi kiinnostavin lukemani kirjoitusopas, pikaopas, mutta kirjallinen. Mieluusti luen uudestaan ja kirjoitan välillä jotain, noiden neuvojen mukaan. Kiitos tästä viimeistellystä tekstistä!
Kirjoittaja avaa tekstinsä sanomalla: “Tämä tarina …” Siis tarina?
Ihan yhdentekevää, mitä tekijä sanoo, minulle tämä maistuu lähinnä esseeltä. Tämä voisi olla subjektiivinen essee.
Tunnelma on kuin Porin jazzkadulla (tuttu minulle). Jazzissakin pohjana on, että soittaja osaa, sen jälkeen voi pudotella, nopeuttaa ja hidastaa ja vaikka mitä. Ja läsnäolijat viihtyvät, he tuntevat ja heidän omat ajatuksensa lähtevät lentoon, jalka vipattaa.
Tämä on hyvä teksti. Rakenne toimii, ilmaisu on kevyen askeltavaa ja omaperäistä. Ja se ydin eli pohja on riittävän tietopainotteinen – vrt. esseen perinteinen määritelmä.
Essee-sana tulee latinan kielen punnitsemista tarkoittavasta ilmaisusta. Esseessä on siis oltava pohja (tekstintekijän tiedot), tiedon päällä ja miksei tiikerinhäntinä tekstissä kiemurtavat pohdinta, näkökulmat, tuoreus, omaperäisyys …
Joko sanoin, että hyvä teksti. Tuosta tarina-määrittelystä voisi saada eri mielipiteitä.
Jos tekstissä kuvatut tapahtumat ovat fiktiivisiä (lainauksia lukuun ottamatta), niin voi olla kyse myös kertomuksesta/novellista, siksi nimitin sitä lajihybridiksi. Lainaukset ja oppimispäiväkirjaksi nimittäminen taas tukevat esseeksi määrittelyä. Tapahtuiko keskustelu Tainan kanssa tosi elämässä vai onko se pohdintojen puitteeksi keksitty keskustelu?
Ja, Riikka, oli niin tai näin eli lajityypin nimeämisestä huolimatta: laatuisa teksti.
Lähdeluetteloa tekstin perässä mietin. Olen kyllä nähnyt kaikenlaisten tekstien lopussa lähteiden listan, en tiedä, mitä siitä ajattelisin. Tuo mieleen opinnäytteen. Toisinaan näkee kyllä romaanienkin lopussa.
Joskus olen miettinyt, miten perfektionistisia kaunokirjailijoita voikaan olla. Minulla pitkän – jopa lyhyenkin tekstin – kirjoittamiseen menee aikaa. Tai sen miettimiseen ja suunnitteluun nimen omaan menee aikaa vuosiakin. Pohjana on koko elämäni, kokemani, lukemani. En ikinä pystyisi edes summittain kirjoittamaan tekstini perään, mihin kaikkeen olen tutustunut prosessin aikana. Matkoja, vieraiden kulttuurien ja elämänalojen opiskelua, kielten opiskelua, väitöskirjoihin tutustumista …
Niin, jos kaiken lukemansa laittaisi lähdeluetteloksi, taitaisi tosiaan tulla pitkä luettelo. Sitä muistaa jotain jostain, mutta kuka niin sanoi? Olinko se minä, joka ajattelin ajatuksen, vai kirjoittiko sen joku muu ja minä luin sen ja ajattelin sitä sen jälkeen? Oheisessa tekstissä viitataan kuitenkin kirjoitusoppaisiin, joten lähdeluettelo on perusteltu. Toisaalta, nyt kun teksti on täällä Tarinavirrassa, voisi koko lähdeviittaukset jättää poiskin, vaikka ne alkuperäisessä tekstissä olivatkin välttämättömät.
Joka tapauksessa nuo Irmeli Emin esittämät ajatukset kirjoittamisesta saivat minut palaamaan perusasioiden äärelle eli kirjoittamaan, sen sijaan tai sen lisäksi, että pohdiskelin kirjoittamalla, miksi en saa kirjoitettua kertomusta. Niin että kiitos, Irmeli!
Kiitos paneutuvista kommenteita Riikka ja Liisa! Ihan mahtavaa kuulla, että tekstini jopa inspiroi kirjoittamaan. Kiinnostava ajatus, että tekstini olisikin essee, en tullut sitä itse ajatelleeksi mutta olen aivan samaa mieltä, että voisi olla. Mietin lähdeluettelon poistamista mutta jätin sen siksi, että lukija halutessaan löytää kirjallisuutta häntä kiinnostavasta ajatuksesta.
Inspiroiva teksti!
Oikein mainiota kerrontaa. Mukaansa tempaava tarinanalku, jossa edes lähteen eivät häirinneet alkuunkaan.