Joulunpyhinä kenttäpostia sinne jonnekin
Minulla oli hyvä äiti. Hän oli kiltti ja myötätuntoinen ihminen. Hänelle ei koskaan ollut oma suu lähempänä kuin kontin suu. Sillä hän ei ollut ahne muulle kuin kauneudelle. Omat tarpeensa hän unohti, jos joku muu tarvitsi hänen taitojaan tai empaattisuuttaan. Taisi minulta jäädä kiittämättä …
Äitini oli peloton nainen, joka ei liikoja kuvia kumarrellut. Monessa asiassa äiti oli elinpiirissään ensimmäinen nainen, joka paljain käsin tarttui lankun päähän. Hän oli toimen nainen. Ei ollut äitini odottelija eikä jahkaaja. ”Se on tehtävä, mikä on tehtävä”, kuului yksi äidin opetuksista. Usein hän kysyi minulta, kenen luulen eteeni tulleen asian hoitavan.
Hän jätti minulle sinnikkään naisen vankan perinnön: Vaikka henki menisi, hoidat asian. Menee se henki kumminkin jolloinkin.
Äiti ei antanut minulle mahdollisuutta paeta. Elämisen keinot oli keksittävä ja kokeiltava. Periksi antaminen ei ole ratkaisu. ”Haudassa vasta saa levätä.”
Ei äitini itsekään pakoon lähtenyt – eikä olisi päässytkään. Se oli vaativa perintö tyttärelle. Eivät elämän jäljiltä vain kintut ja kyljet olleet mustelmilla, ei kummallakaan. Äidille elämä oli varannut rinnan alla kirveltävät sydänporot. Vaikka puhelias ihminen olikin, äidin salaisuudet jäivät salaisuuksiksi. Samoin kuin jäivät äidinäidin ja taitavat jäädä minunkin.
Vasta äidin kuoltua rupesin näkemään sanojen ja ratkaisujen taakse. Vaikka elikin vanhaksi, eli vielä viisi vuotta isän jälkeen, äiti ei ruvennut marisijaksi. Suuriääninen sanansivaltaja ei kurkkinut taaksensa eikä merkinnyt muistiin elämänsä taivalta.
Kenties hän joskus vuosikymmenien avioliiton aikana salaa odotti rukoilevaiskodista lähtöisen olevan miehensä ojentavan hänelle nurmennunnukimpun. Kenties tämä ojensikin. Mistä minä tiedän.
Isän lapsuudenkoti oli rukoilevaisten veisuuta, polvirukouksia, harmaita hameenliepeitä, armeliasta leipää vieraillekin, korutonta elämää. Kuusta ei jouluna sisälle tuotu, metsän katto oli kirkas taivas. Kynttilöiden virkaa tekivät korkealla olevat tähdet. Sitten isälle vastentahtoinen sota. Perhe.
Äiti rakensi elämänsä kulun tämän puoleiseen. Kokouksia, keräyksiä, johtokuntia, kolmea työtä yhtä aikaa. Sitten sota. Perhe. Ja taas työtä, toimittamista ja ihmisten herättelyä solidaarisuuteen tällä puolen taivonkannen.
Onnea? Viihtymistäkö? Mistä minä tiedän.
Äiti loi ympärilleen kauneutta, koreata turhuutta, värein, kukkasin, ompeluksin, hassuin hatuin, pihapolkujen omintakeisin ornamentein. Loppukesän himmeinä öinä hän hiiviskeli puutarhan jokaisen hallaa uhmaavan kasvin luona. ”Parasta elämää on, kun saa taistella viime tippaan näiden kasvien rinnalla”, sanoi.
Joskus puolikasvuisena löysin kotitalon vintiltä nipun kirjeitä. Avasin nauhan ja vilkaisin päällimmäisen kirjeen tekstiä. ”Kenttäpostia”, isän sodasta lähettämiä kirjeitä äidille.
Äidin kuoltua en nippua enää löytänyt. Äiti ei antanut kenenkään pariskunnan intiimejä viestejä lukea.
Nykyisin kaikenikäiset haluavat kirjoittaa oman elämänsä tapahtumista ja vuosikymmenien varrella mieleen tulleista ajatuksistaan ja tunteistaan. Kovakantisen kirjan kirjoittaminen on tehty helpoksi: ”Kirja minusta. Oletko sinä jo kirjoittanut oman elämäntarinasi?”
Vain hetki sitten kauppamies myi värityskirjoja aikuisille, nyt myy puolivalmiiksi ajatellun noin 40 euroa maksavan Oma elämäni -kirjan. Kukin voi valmiiden kysymysten opastamana antaa tosimuistojen ja valemuistojen muokkaantua kirjaksi jälkipolvien lukea. On kuulemma virkistävää, kun saa huokaista kirjan sivuja täytellessään: ”Ei kukaan muu ole elänyt yhtä kiinnostavaa elämää kuin minä.” Äitini elämässä olisi ollut aineksia vaikka paksuun romaaniin. Eikä kukaan erottaisi, olisivatko juonenkäänteet totta vai tarua.
Minun elämäni tapahtumat ovat päiväkirjoissani ja armeliaasti hapertuvassa muistissa. Mutta ei niitä kukaan pääse lukemaan. Mustakantiset päiväkirjat on niputettu vankalla pakettinarulla, päälle on kestävällä tussilla tikuin kirjoitettu: EI SAA AVATA. KUOLTUANI HÄVITETTÄVÄ POLTTAMALLA.
