Tarinavirta

Sarjasta VANHUUS: (kuka pitää huolta)

NÄYTTÖIHOT: Ote novellista Viimeinen maksaa

 

Illalla Anni ajoi vanhainkotiin. Autosta oli sulake palanut, vain toinen lamppu kiilsi laiskasti.

Äiti istui päivähuoneessa filtti jalkojen päällä.

–  Hiki koko ajan, äiti sanoi alkajaisiksi. –  Kaiken aikaa kylmä ja kuuma. Ja lapaluuhun pistää. Nostas tyynyä ylemmäs.

–  Toin juhannusruusuja, Anni sanoi ja etsi silmillään sopivaa maljakkoa.

–  Ne mitään kestä, äiti tuomitsi ja huiskautti kädellään Annia sivummalle. Osui huitoessaan ruusupuskaan ja sai haavan sormeensa.

–  Toitko suklaata? Äiti imi etusormensa syrjää, veripisara jäi riippumaan ylähuulen tiheään karvastoon.

–  Sulla on sokeritauti.

–  Ei se minun halujani estä.

–  Jos haen autosta tomaatteja. Alkava paniikki painoi Annin jalkoja kohti ovea ja ulkoilmaa. Äidin nopea puhe pysäytti hänen menonsa.

–  Meillä onkin aina ollut kylän komein tomaattilava.

–  Nämä on kyllä kaupasta. Marketista.

Äiti kiukutteli itsellensä parempaa asentoa. Sanoi Annille, että luuliko tämä, ettei hän muistanut kasvilavan purkamista ja autotallin rakentamista.

– Olis vaan pitänyt tehdä se testamentti, äiti päätti puheensa kaikki pihapiirin rakennukset läpi käytyään.

– Siellä se on talo mäellä. Mätänee ilman testamenttejakin, Anni kertasi moneen otteeseen tahkottua asiaa.

– Mutten saa myydä ilman perikunnan lupaa.

Äidillä oli taas se pää. Anni riisui villatakkinsa, sanoi: – Se perikunta on me kaksi. Tee ihan mitä tykkäät.

– Mutta en saa maalata omaa taloa ilman sun lupaas.

– Siitä vaan mun puolestani.

– Mutta se maksaa. Mistä mää semmoiset rahat otan, kun kaikki on perikunnan. Et paljon ajattele. Et sää Anni ole koskaan ollu ajattelijoita.

– En kai.

– Luulet, etten enää pysty, kun täällä makaan. Äiti oli taas oma juonikas itsensä. Veisasi tutun virren viimeiseen säkeistöön ja huokasi päälle.

– Jalaton voin olla. Mutta pää on kuin kakkonauris.

– Niin, Anni tyytyi myöntyilemään.

– Ja maalarin voin tilata täältäkin. Perikunta sen maksaa. Äiti vilkaisi alta kulmiensa Annia, jatkoi:

– Mutta minäpä en halua. Perikunnan hyväksi en tee mitään. Mitäs siitä sanot?

– Niin aina, Anni sanoi ja nousi. Mieleen tunki jokin lapsuudesta tuttu loru. Se ei millään noussut sanoiksi asti. Hän istui uudelleen monista istumisista kuopalle painuneeseen nahkasohvaan. Teki mieli kysyä äidiltä sitä lorua, tai edes jotain. Mutta kun ei muuta keksinyt, sanoikin vain:

– Pääset lepäämään. Minä sitten taas huomenna tulen.

– Haudassa vasta lepään.

– No tulen haudalle sitten, Anni sanoi kyllästyneesti. Äidiltä oli vielä loppujae jakamatta.

– Mutta vielä et mua laudalle veisaa. Nälkäkin …

– En sitten tuo autosta tomaatteja?

– Suklaata!

Kun Anni jo oli pystyssä ja kääntynyt lähteäkseen, äiti muistutti: – Mää olen luja ämmä. Ennen sää menet kuin minä.

– Ja viimeinen maksaa, Anni vastasi. Hän oli jo silloin puolimatkassa käytävää. Ovi pihalle oli valmiiksi auki.

Tämä auto oli siitä mukava, että sillä peruutti hyvin. Mutta nelosta ei heittänyt päälle edes veivaamalla.

Korppi istui kuusen oksalla. Se kumartui kohti, kun auto luikahti vierestä. Anni katsoi tarkasti, ettei korppi lähtenyt perään.

Hautausmaan parkkipaikalla ei ollut yhtään autoa. Anni käänsi silti auton valmiiksi. Paikka oli se mikä aina.

Anni käveli hiekkakäytävää ja keräili lehtikuusesta pudonneita käpyjä. Niitten suomut harottivat kuin kynnet. Anni tiputti kävyt yksitellen roskalaatikkoon. Laatikko oli juuri tyhjennetty. Telineellä vieressä haravat ja kuokat lepäsivät rauhassa.

Anni kierteli tuttuja hautoja. Joka kerta löytyi lisää semmoisia, joita ei ollut muistanut. Niitten edessä ihmetteli, että onko tuokin jo kuollut. Ja tuo. Ja mihin tuo kuoli juuri hänen ikäisenään?

Juhannusruusut lepäilivät vihreässä hautamaljakossa. Valmiina nopeaan nahistumiseen ja kuolemaan. Nämä Annin tuomat kestäisivät päivän pari, kun olivat vasta nupulla.

Siihen kohtaa osui ilta-aurinko. Anni istui varovasti hautakiven reunalle. Joka käynnillä hän kertasi kivestä vuosiluvut. Poislasku teki neljäkymmentäkuusi vuotta ja neljä kuukautta ja viisi päivää. Loppua Kirsti oli saanut kestää kaksi vuotta. Kamalat tuskat vaikka oli morfiinit ja kipupumput.

– Kun pääsis pois, Kirsti oli moneen kertaan Annille sanonut.

Selvä pyyntö Kirstin äänessä oli.

Ei Anni jaksanut sairaan vuoteen vierellä käydä loppuun asti, äitikin oli silloin huonona. Ja jokin nimeämätön ahdistus tai syyllisyys painoi hänet touhuilemaan kaikkea muuta. Piti kai todistella itselle, ettei vielä ollut hänen vuoronsa ryhtyä tekemään lopputiliä. Mutta Tarrin Saini kävi joka päivä. Kädestä kiinni pitäen saattoi Kirstin rajan yli.

Tuuli henkäili hiljaa. Kevyt eteläinen puistatteli männyn latvuksesta toiseen. Yöksi kaikki vaikenisi, muutamaksi kesäkuun yön tunniksi. Linnut olivat painuneet teilleen. Osa piilotteli tien toisella puolella lehtipuiden kätköissä.

Kivestä nousi kylmä hamekankaan läpi. Anni nousi ylös. Hän käveli parkkipaikalle. Onneksi hän tullessa oli kääntänyt auton valmiiksi.