Vain vähän surullinen
Kun olin lapsi, piilouduin niitylle kukkien sekaan, katselemaan taivasta. Halusin olla lähellä maata, nuuhkia, miltä niitty tuoksuu. Kuunnella, miten kesätuuli liikuttelee heinää, pörriäiset pörrää.
Painoin selkäni maata vasten, kuvittelin itselleni juuret, nostin kädet kohti aurinkoa kuin kukan varret, olin yksi niityn kukkasista. Se tuntui turvalliselta. Kevyeltä. Olla kukka. Odottaa perhosta laskeutuvaksi. Sekin olisi kevyt. Jaksaisin kannatella sitä. Se ei tuntuisi liian vaikealta. Eikä surulliselta. Olisipa se oikein kaunis perhonen.
Vuosikymmeniä myöhemmin katsellessani niittyä, mietin, kuinka elämä on antanut matkalla raskaita taakkoja kannettavaksi. Paljon perhosta raskaampia. Kukkana en olisi niitä jaksanut kantaa, olisin musertunut, minun on ollut oltava iso puu, jotta oksat kestäisivät. Jotkut oksat kestivät, jotkut katkesivat.
Voin minä vieläkin laskeutua maata vasten. Olla niityllä piilossa. Vaikka olisinkin puolilaho puunrunko. Ja nähdä sinisen taivaan yläpuolellani. Aurinko lämmittäisi minua, samalla tavalla hellisi, kuin kukkaakin. Ja perhonen laskeutuisi oksalleni, kaunis, kevyt perhonen. Ja minulla olisi turvallinen ja hyvä olo.
Ja olisin vain vähän surullinen.