Olipa korppi. Kuin yö oli musta tuo lintu. Eikä se ollut tyytyväinen elämäänsä. Siihen, että oli syntynyt mustaksi korpiksi.  Ajatteli iltaisin, ”Olisinpa valkoinen, hohtavan valkoinen, silloin olisin onnellinen”. Istui oksallaan korppi ja katseli valkoista hohtavaa kuuta. ” Hohtaisinpa minäkin, onneni olisi silloin taattu”, se ajatteli. Kuuli kuu korpin ajatukset ja sanoi taivaalta, ”Korppi, lennä luokseni, niin autan sinua”.

Nousi siivilleen yönmusta lintu ja lensi kohti hohtavaa onneaan. Mutta kuu oli kaukana, liian kaukana. Aika kului ja kului, ennen kuin korppi pääsi kuun luokse. Niin kauan aika kului, että kuu oli muuttunut mustaksi. Eikä aikaa ollut enää jäljellä paluumatkaan, vaan väsyneenä putosi korppi valtameren aaltoihin. Autiolle saarelle se ajelehti. Siellä kaukaisella rannalla hohtavat korpin valkoiset luut öisin kuun loisteessa.