Kun haivuin pois
Luovuus joka kaipaa jonnekin, odottaa että kaunein elämässä alkaa
Jossakin on etäinen kaunis josta etäisen aavistus pitää loitolla
Iskut, iskut, iskut
Haivuin kun odotin tietäväni tarpeeksi
Haivuin kun kohtasin historiallisia taivaita
Haivuin niiden painon alle
Yritin ja haivuin
Kadotin ja haivuin
Olin läsnä ja haivuin
Kohtasin etäisyydessä
Kiinnostava runo. Ensi lukemalta ajattelin, että iskut viittaisivat elämässä koettuihin pettymyksiin, johonkin joka satuttaa, mutta sitten mietin, että ehkä jokin seppä takoo ihmisestä luovuuden esiin tai sitten luova ihminen takoo jotakin. Tai ne ovat kohtalon iskuja, jotka muokkaavat ihmisestä sellaisen kuin hän on tai siis millaiseksi hän tulee. Runon ihminen kohtaa etäisyydessä, jossa on jokin kaunis. Ehkä iskut kuuluivatkin sieltä ja kutsuivat sinne katsomaan, mitä on tekeillä.
Minäkin olen odottanut, että kaunein elämässä alkaisi. Mutta ei se ala, odottamalla se ei ala. Menneisyyttä on vaikea muuttaa, se on sellainen kuin on. Mutta voisiko luovuudella muuttaa sen vähän kauniimmaksi? Sen verran, että uskaltaa sinne etäiseen?
Kiitos runosta! <3