Vanhat avioliitot
Vanhat avioliitot ovat kuin museoidut talot. Sokkelin nurkkakivet ovat vinossa, sammalta alimman laudoituksen rakosissa. Rakennuksen pohjan ristimitta on aikoinaan tomerin kourin ja hellin mielin mitattu. Ilman alituisia kuntotarkastuksiakin talo on pysynyt pystyssä. Kivijalan tuuletusluukusta kulki aikoinaan kissa, nyt talon alla pitää majaa hilleripari. Joskus kuistin poikki kulkevan asukkaan nenä ottaa kirpeän hajun, moneen vuoteen petoparia ei enää ole näkynyt.
Vaimo ja mies ajavat kerran viikossa Golfilla S-kauppaan.
Jo nuorena totuttiin, että kuplalla mentiin osulaan, tai tummanpunaisella kartanovolvolla. Auto on aina ollut hyvä, varmakäyntinen, kuljetettu merkkihuoltamossa säännöllisesti. Kuski on ajanut saman tien 50 vuotta, edestakaisin viisi vuosikymmentä, vieressä koko ajan sama nainen.
Iäisyys takaperin nuorinainen kiusallaan kikatellen istahti vieraan nuorenmiehen pyöräntangolle tai mopon tarakalle. Seuraavalla viikolla mopo odotti tytön kotitalon tienpäässä. Kuukaudessa oli kierretty kaverin lainamossella Jokivarren viimeisetkin kinttupolut. Ennen syksyn sateita rupesi olemaan selvää, että mopomies kuskasi tyttöänsä sormus plakkarissa ja oli opettanut tälle vaivihkaa uudenlaisen kielen ja vaimokandidaatille soveliaan mielen.
Kauan yhdessä eläneet pariskunnat ovat muuttuneet toistensa näköisiksi. Ei heitä erota enää siitä maisemastakaan, minkä läpi he päivittäin kulkevat. Parit eivät enää pitkään aikaan ole huomanneet edes katsoa toisiaan silmiin. Siinähän ovat ja elävät hiljaa kuin elokuun lopun tienvarsimaisema, syksyä kohti painuva.
Ensimmäisten pakkasaamujen tultua katsovat ikkunasta. Puheitta näkevät, miten huurre kuin hopeinen morsiushuntu repeilee penkereitten päällä kasvavien talventörröttäjien harteilla. Jossakin kaihisilmien näkymättömissä laiska aamutuuli käy harvennushakatun metsän läpi. Jokin pyörre kieputtaa kierroksen kuusten kainalossa, pysähtyy kokeilemaan katajikon neulasten ikivireyttä.
Vanhat pariskunnat eivät enää tunnusta tuulta, eivät näe pienimmänkin puhurin pudottamia koivun riippaoksia hangella. Vanhat pariskunnat kääntävät päätään kohti takkatulta. Liiterillinen koivupuuta, sopivan mittaisiksi sahattua, riittää hyvin talven yli ja kauemminkin jos on tarve.
”Lämmittää mukavasti”, toinen sanoo.
”Painanko kahvin kiehumaan?” toinen vastaa.
Ihana tarina. Samaistan itseni. Puuttuu vain Panu Kailan viisas toteamus: ”Ei niin vanhasta talosta voi kukaan väittää että se olisi väärin rakennettu.
Pau Valent, itsestäänhän ihminen puhuu ja kirjoittaa, pohjimmiltaan aina. Kirjoitti sitten vaikka Jawa kaksvitosen remontista. Panu Kailan toteamus osuu tässä kohdalleen. Jokivarressa muutaman kilometrin verran luoteeseen on Uunilan talo, jonka on suunnitellut Panu Kaila vapain käsin. Hieno siitä aikoinaan tuli. Harvalla on varaa ja aikaa enää rakentaa talo, jossa kaikki on kohdallaan ja tulos vielä ekologinen.
Kun me pykäsimme hirrestä tämän Sinisen tornitalon, jouduin käymään iltakurssit tietääkseni, miten pitävä ja terveellinen talo oikeaoppisesti rakennetaan. Meidän pytingin nimi on kirjoissa Villa Pauliina – minun ja mummuni mukaan. Osaatko kuvitella, miltä hirsien rakosista tuoksahtava pellava haisee?
– Talot ja avioliitot! Kiitos Pau Valent, että laajensit ajatukseni muistamaan Panu Kailan ideatkin.
Kun on tarpeeksi kauan ollut naimisissa oppii kuulemaan toisen tinnituksenkin.
Olimme koskenrannalla ja pitkään tinnituksesta kärsinyt vamoni, sanoi että koskenhumina oli niin kova, ettei tinnituskaan kuulu. Kävelimme pienen matkan, niin hän huomasi sirinän taas kuuluvan. Sanoin, ettei se ole tinnitusta, koska minäkin sen kuulen. Väitin, että rannalla on jotain hyönteisiä. Automatkalla tinnitus unohtui, mutta kotona se jatkui molemmilla. Korvani sirittävät tätäkin kirjoittaessani.
Juha Mattila, juuri noin se menee. On tässä kyllä nähty niinkin, että kauan yhdessä eläneet pariskunnat jumittuvat lopuksi elämää äksyilemään toisilleen. Kiireisin aika on mennyt niin, että ei juuri ole ehditty yhdessä kahvipöytään istumaan. Kun sitten jonain päivänä tulee vastaan vakava sairaus tai eläkeikä, pariskunta ei osaakaan sanoa toisilleen yhtään mitään. Olen joskus kirjoittanut tästäkin teemasta: joko toinen tai molemmat ovat ihan hukassa.
Samaa mieltä kuin Pau Valent, että mainio tarina. Kosketuspintaa löytyy täälläkin niin talon kuin avioliiton osalta, mutta tässä on kyllä pakko puuttua hauskaan yksityiskohtaan hilleri.
Vanhalla avioliittolaisellani ja minulla oli jokunen vuosi sitten ongelmana, että kumpikin alkoi toistella vanhoja puheenparsia ja vitsejä . Päätimme, että jotakin täytyy tehdä, ettei näistä tarvitsisi nalkuttaa, ja päätimme ottaa käyttöön koodisanan. No, tuo koodisana on hilleri. Joka kerta, kun toinen erehtyy toistamaan itsenään, toisen ei tarvitse kuin sanoa hilleri.
Mukavinta asiassa on kuitenkin, että tiedämme pelastavamme jokaisella sanomalla yhden hillerin hengen. Tuo mainion näköinen näätäeläin on suomessa vaarantunut laji , joka joutuu kilpailemaan elintilasta mm. minkin kanssa.
Pasi Luhtaniemi, hauska yhteensattuma. Minä keksin sen meidän rantasaunan nurkkiin pesiytyneestä kirjavanaamaisesta ja haisevasta hilleripariskunnasta. Taitaa siirtyä meilläkin nyt tällä päivämäärällä koodisanaksi.
Minua vaivaa yksi lause: ”Kuukaudessa oli kierretty kaverin lainamossella Jokivarren viimeisetkin kinttupolut.” Eikö mosse ole isonpuoleinen auto? Miten sillä kinttupoluilla ajaa?
Riikka, löysitpä sanakommervenkin, jota en ole koskaan kyseenalaistanut. Piti käydä Kotuksen sivustolla ja Liperin Kinttupolut-sivustollakin. Utelias aina oppii – kunhan oppisi myös kyseenalaistamaan. Tämä on juuri se ennen mainitsemani arkeologi-syndroomani.
Murrealueellani ihan Suomen länsilaidalla kinttupolku-ilmaus on tuttu arkikielessä/ letkeässä tai rehvakkaassakin puheessa käytetty ilmaus. 1. jalan kuljettava polku (ark) 2. kiemurteleva usein melko huonokuntoinen polku maastossa ( voi sitä fat bikella pyöräillä tai vaikkapa ajella kaikenlaisilla maalaiskärryillä) 3. kärrytie.
– Täällä kotisaaressani (kylä) näitä huonokuntoisia kinttupolkuja riittää. Ei tosiaan tullut koskaan ajatelluksi tarkemmin tätä ilmausta.
Hienoa, kun otit esille. Tai tietenkin: olet kääntäjä ja runoilija eli sanoja kultavaa’alla punnitsija.
Olen ajatellut, että kinttupolku on sellainen, jossa voisi taluttaa lehmää tai hevosta, mutta siinä olisi vain yksi ura, toisin kuin mökkiteillä tai vastaavilla, joihin auto tai traktori tekee kaksi uraa. t: Sana-Etsivä