Tarinavirta

Syksyn nokipalo oli jäänyt kaikilta huomaamatta, eikä kukaan osannut edes ajatella, että sellaista voisi tapahtua. Talon tulisijat ja piiput oli nuohottu Pirjon muistin mukaan viimeksi edellisenä syksynä, marraskuussa, eikä salin suurta kaakeliuunia ollut edes lämmitetty kuin satunnaisesti, kun alakerran suuriin huoneisiin haluttiin saada ison kivimassan tarjoama pehmeän lämmön tuntu.

Arttu oli oman kertomansa mukaan tehnyt syksyn ensimmäiset tulet lokakuussa, kun sateet olivat tulleet jo jäädäkseen, ja pitänyt sen jälkeen tulia aina tarpeen mukaan, kun veto alkoi tuntua jaloissa. Hän oli tuntenut kipeästi, kuinka Willman paleli vuoteessaan kahden peiton alla, ja siksi hänen oli ollut pakko tehdä jotakin. Alakerran salin kakluunin lisäksi hän oli pitänyt pientä valkeaa myös palvelijanhuoneiden pönttöuuneissa, joskus myös keittiön liedessä, mutta hän oli sulkenut omien sanojensa mukaan pellit ennen iltaruokailua varmistaakseen hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa, ettei huoneisiin päässyt häkää.

Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että Arttu jätti jotakin kertomatta. Salin kaakeliuuni, se näiden murheellisten tapahtumien synty ja syli, oli yli satavuotias vanhus, ja varsinkin syystalven kosteina iltoina se oli vetänyt huonosti. Siksi juuri sitä oli pitänyt houkutella melkein aina eloon hormin nuohousaukossa poltettavilla paperitolloilla. Kun uuni lopulta veti oli Arttu myös, silkasta tulen pitämisen riemusta, polttanut pesässä isompaa roihua kuin olisi ehkä ollut suotavaa ja polttanut vielä ylimääräisen, kolmannenkin pesällisen.

Eikä hän sulkenut salin peltiä ennen iltapalaa, vaan paljon myöhemmin, Bengtin jo nukkuessa.

Kukaan ei tiennyt, milloin se ratkaiseva vahinko oli tapahtunut, koska silminnäkijää ei ollut, mutta voimme kuvitella sen:

Kaikki oli tapahtunut Bengt Willmanin iltapalan aikaan, kolmannen pesällisen ollessa suurimmassa voiman tunnossa. Samaan aikaan, kun Arttu oli pyytänyt Penttiä avaamaan suunsa ja nielemään vielä yhden lusikallisen vuohenjuustokeittoa, kuusihalon kyljestä ratkennut kipinänpoikanen oli kiertänyt uunin poskea ylös ja toista alas aina hormikanavaan saakka. Tulitiilien suojaavan vaipan alta se oli jatkanut matkaansa piipun pohjalle ja alkanut nousta ylös, kunnes se oli tarrannut kiinni karstaiseen horminseinämään.

Sillä aikaa Arttu oli taputellut kesken ruokailun torkahtaneen Bengtin hereille ja houkutellut jälleen seuraavaa lusikallista. Keitto oli valunut suunpielestä sänkiselle leualle, ja nuori avustaja oli pyyhkinyt sen hellästi pellavaliinan reunaan. Ilmavirta oli kulkenut salin uunista lauhtuneena hormiin. Yläpohjan kohdalla hormi teki pienoisen mutkan. Juuri siellä vilkas ja kuriton kipinänpoikanen oli jo löytänyt omaa ravintoaan, huolimattomasti nuohotun hormin seinämiin kertynyttä karstaa. Se oli jo kasvanut ja kirkastunut ja hehkui lupausta  suuremmasta. Alhaalla salissa tuli paloi täydellä voimallaan.

Viidennen lusikallisen jälkeen Bengtista näki, ettei hän välittänyt syödä enää. Arttu pyyhki vielä kerran vanhuksen suupielet ja korjasi ruokailuvälineet pois. Sitten hän kohotti peiton reunaa ja tarkisti, että vaippa oli vielä riittävän kuiva. Ilta oli työlästä aikaa. Vanhus ei olisi tahtonut enää syödä eikä juoda mitään, mutta kun ohjeet kuuluivat, ettei potilasta saanut päästä kuivumaan. Pakko oli saada jotakin sisään.

Lopulta Arttu peitteli miehen vuoteeseen ja poistui huoneesta, vilkaisten tätä vielä ovella. Jollakin oudolla tavalla hän tiesi Bengtin olevan kuin hän. Niin raskasta ja yksinäistä kuin hänen työnsä olikin, hän tunsi vanhukseen outoa kiintymystä. Arttu oli järjestänyt oman huoneensa heti lehtorin makuuhuoneen viereen, vanhaan piianhuoneeseen, ettei hän olisi kaukana, jos yöllä tapahtuisi jotakin. Koskaan ei tapahtunut. Ehkä hän voisi tänään aloittaa Netflixistä uuden sarjan.

Samaan aikaan, kun Arttu arpoi uutta suosikkisarjaansa,  karsta leimahti tuleen, ja kuumuus ravisti hormin seinämiä. Sinipunerva loimu oli tuskin silmin havaittavaa, ja palo nousi nopeasti kapeaa savukanavaa ylös aina katolle ja raikkaaseen ulkoilmaan saakka. Viisitoista sekuntia se leimusi kaupungin öisten valojen yllä, kunnes sammui terävään nokiseen pöllähdykseen.

Ilta kääntyi yöksi. Aamuyöllä talvi maalasi Willmanin talon pohjoisnurkan kuuraan. Pian koko kaupunki painuisi valkoisen, kevättä kohti likaantuvan lumen vaippaan, suloiseen kuolemaansa.

Willmanin talossa nukuttiin syvää unta.