Kello 14 vastarannalla käveli marssitahtia kaksi miestä. He olivat pukeutuneet yhdenmukaiseen asukokonaisuuteen liiviä ja lakkia myöten. Kumpikin kantoi mukanaan jonkinlaista … astaloa…
Kaivoin kiikarin esille. Tarkennus. Mitä hittoa…
Kaksi pyssymiestä menossa reipasta vauhtia joen vastarannan pellolta ojan yli naapurin peltojen sängelle! Miehet etenivät rivakasti näkymättömiin mökkien taakse.
Siirryin kuusaman sekaan terassille kiikaroimaan. Kiersin kiikarin linssien läpi silmiini koko näkyvissä olevan maiseman: Kiettareen sillan pielestä jokisuulle ja sen takaiseen suonreunaan, joen yli kaartaen saaren reunustaa meidän rantakallioille.
Vedin vähän takaisin. Sillan penkalla vartioi kaksi turboautoa, Naapurin moottorivene oli rannassa, laiturikin vielä lokakuussa vetämättä ylös. Vastasuunnassa Ronkansuon laidalla muutaman sadan metrin päässä seisoi niin ikään kaksi autoa ja kaksi miestä.
Talojen taakse kadonnut miespari oli tullut näkyviin Salomaan karin kohdalle. Miehet kahlailivat rantaan.
Meidän pihan reviirinvartijoiden eli aidantolppien välistä näkyi auton nokka. Volkswagen Touran! Pajupensaikossa auton takana vilahti mies oranssinpunaisissa liiveissään ja punainen lakki korvilla. Koosta päätellen etäisempi kylän mies. Suominen tai Tuomisen lankomies.
Minut ympäröi ryhmä samalla tavoin pukeutuneita liivimiehiä, kaikilla aseet valmiina. Saarroksissa.
Hiljaisuus. Lokakuuta. Ei edes koiran haukkua!
Käänsin uudelleen kiikarini vastarannan pensaikkoiseen poukamaan. Hirvi, komea eläin, asteli näkyviin, laskeutui uimaan virtaan. Päästyään joen keskikohdalle alle 200 metrin päähän minusta hirvi rupesi vatkaamaan edestakaisin vedessä. Se ei tiennyt, palatako takaisin vai jatkaako joen ylitystä. Sen komea pääkruunu kiersi ympyrää.
Tilanne tuntui lukkiutuneen hermosodaksi.
Miehet ottivat kolmessa suunnassa parempia asemia, tarkkailivat virrassa pyöriskelevää hirveä, olivat valmiina toimintaan. Minä seisoin neljännessä suunnassa kotipihan keskellä olevan kiven päällä, taustana pylväskataja. Minulla oli punainen lippis, punaiset kintaat ja haalari. Silmillä kiikari, sen punaiset mulkosilmät.
Hirveä ei koskaan ammuta veteen eikä ainakaan syvään virtaavaan jokeen. Liivimiesten oli ratkaistava tilanne, ennen kuin hirvi nousisi lähimpään rantaan, jossa pajupensaan suojassa seisoi yksi mies passissa. Tämän projektin olisi onnistuttava kerralla.
Miksei hirvi, nelitappinen kruunupää, tehnyt seuraavaa siirtoa? Kamppailun vastapooli eli metsästysseurue oli valmiina. Ja minä, todistaja ja silminnäkijä, olin jähmettynyt katatoniaan kotiteatterini parhaalla paikalla.
Rannasta alavirralta irtosi moottorivene. Se eteni hitain kierroksin, tuli minun kohdalleni varovasti kehräten. Paatissa oli kaksi punaliiviä, heitä en ollut aiemmin huomannutkaan. Vene ohitti minun passipaikkani ja liukui hirven viereen keskiselällä. Matkaa hirveen oli noin seitsemän metriä. Vaarallinen tilanne!
Toinen venemiehistä ampui kaksi napakkaa laukausta, päähän todennäköisesti, pehmeitä laukauksia. Toinen heitti vetoköyden hirven sarvikruunuun, kiristi liinan koukkujen läpi.
Yhtä mutkittelematta ja turhia pörisemättä kuin hetki aiemmin vene kaksine metsästäjineen lipui minun ohitseni. Vauhti oli sovitettu siten, että saalis pysyi siististi vedenpinnan tuntumassa.
Metsästäjät heilauttivat minulle kättään. Ensin tuttu naapuri, sitten vähän matalamman kaaren toinen mies.
Saalis kuljetettiin naapurinmiehen rantaveteen laiturin viereen. Paikalle ajaneet huomioliivimiehet vetivät kaadetun eläimen rannalle. Ratkaisu oli tehty. Hirvi oli saanut osuman jo hetkeä ennen virtaan juoksemistaan, se oli haavoittunut eläin. Tilanne oli ratkaistava kylmästi harkiten ja muistaen, että eläin voisi olla vaarallinen, sen kanssa ei ollut varaa epäonnistua enempää.
Kahdeksan autoa kerääntyi saaren puolelta laiturirantaan. Punalakit ottivat kännyköillään kuvia saaliista, videoivat ja huudahtelivat toisilleen voiton äännähdyksiä. Kruunupäiden klaanista oli saaressani kaadettu sinä päivänä neljä. Kippis!
Lokakuun päivän valjussa valossa välähti taskumatin kyljen hopeinen salama.
