Iki-ihana Madeleine rakastui sydänsatakuntalaisella torilla kalamarkkinoiden aikaan. Mutta koska Madden ammatti oli maailman vanhin, oliko tarina romanttinen ja rakastuiko alan nainen oikealla tavalla?
Tiettävästi Ainoa oikea Rakkaus on sydämen kutinaa, jossa umpirakastuneet kisailevat romanttisesti ja hippuisen rohkeasti. Verhot vain heilahtelevat aavistuksen verran, vilahduksen lupaavat mutteivat enempää anna.
Uskottavaan rakkaustarinaan kuuluu jalat alta vievä huimaus ja ruusutarhan tuoksuinen intohimo. Voiko Madden rakastettu olla meriporilainen kalastaja, jos osaa sanella tilanteeseen sopivasti haikuja ja tankantynkää talutellessaan mielitiettyään pitkin syysmyrskyn liukastamia rantakallioita? Onko tuhansia vuosia itkunsuolaisissa tyrskyissä hioutunut Kallo – siis Kallo – oikea seutu kokea romanttinen rakkaus, joka kestää to the End of Love ja joka tanssittaa satuparin yli hautojen ja kukkivien kumpujen? Sua vain yli kaiken mä rakastan.
Entä kuinka on: käykö kiivas ja kiukkuinen maakunnan halkova savijoki heinäkuisen ulpukan ja ahvenvitan kukinnan aikaan rakkauden näyttämöksi?
Käy, totta kai käy! Aina veet syvät päilyvät ikävää, puut yllä häilyvät syväin vetten.
Isovanhempien isovanhemmille riitti Kupparikallion kiikkumäki. Sakilaishousuihin sonnustautunut Kuttusaaren poika osasi pelin juonen. Keinua ympäri vauhdittaessaan ylkämies luikerteli tytön sydämeen juuri oikein sanoin. Tytön kirkaisuihin sekoittuivat lemmenkipeän nuorukaisen karhean miehekkäät lupaukset: ”Hauta saa viärä jos valhettelen.” Siihen neitonen päästään pyörällä: ”Petturipoijjaan hauralla ei onnen tähti loista. Petturipoijjaan hauralla kassoo orjantappuroita.” Hetken kuluttua poika puserteli rakastettuaan kalliolla ja vakuutti: ”Telipyörä kieleni katkaiskoon, jos ei tämä vannotus pirä.”
Lännen aukeilla aavoilla kaipuun kourissa kärventyvälle romanttinen rakkaus tarkoittaa villiä, alkuperäistä, merkillistä luontoa. Salaperäisiä suonsilmäkkeitä ja joen melkein hengen vieviä akanvirtoja. Merenselälle katoavia laivoja. Rannalla ruikuttavia naisia: valkeita liinoja ja ilmavirran mukanaan tuomia terveisiä rakastetun viimeisistä vannotuksista. Halk’ illan ruskon auerman lentelee nimikoituja nestyykejä ja nyplättyjä sukkanauhoja. Ja tuohisormuksia, jotka kestävät illasta aamuun.
Mutta siihen aamuun on vielä aikaa. Huomen nousee hitain askelin ja arvaamatta värittää mannaksi ja medeksi puutarhapolut, pellonpientareet, keinuvan aallokon pehmeän petin.
Ylimaallinen Kohtalo vie rakastavaiset ensin yhteen Matomäen Maistikivellä, Vähtärin suulissa, Torpan tansseissa tai – keskellä torin silakkamarkkinoita. Eikä aikaakaan, kun sama konstikas kohtalo kuljettaa rakastavaiset eri suuntiin. Pakahduttavat kohtaamiset hyytyvät koleisiin katseisiin ja päättyvät katkeriin kyyneliin.
Ei laula enää poika kiikkumäellä, ei visertele kiuru keväisiä huilunkirkkaita hullutuksiaan eikä kuulu etäältä vedenselältä airon narahdus, ei kosken kuohu hankaa kiveä vasten. Vielä äsken lempiväiset järjestivät parvekekohtauksia, ratsastivat runoratsun selässä kohti outoja metsästysmaita. Kavion kapse etääntyy. Laulurastaan luritus vaikenee. Rautateiden junanpillit käheytyvät ja myöhästyneiden bussien sekoilu rupeaa harmittamaan. Kuolemaa muistuttava autius hipaisee rakastavaisia. Keuhkotauti tai anoreksia uhkaa. Hyppy koskeen on varteenotettava vaihtoehto. Rakkauden tuskassa riutuvaa odottaa hirttoköysi ja petettyä onnen kerjäläistä puukko tai puntari.
Onneksi viime hetkellä Ikean autokuskiin rakastunut Salen kassa huomaa parkkipaikalla nuohoavan Idolsin alkukarsinnoista tutun nakkilalaisen peltisepän. Nopsaan maisematutkimusta Porin yliopistokeskuksessa opiskeleva neito vaihtaa goottitukkansa sydenmustan värin ja pääsee vehnäpellon kullankeltaiseen hiuslisäkkeeseen sonnustautuneena iskemään Antinkadulta pizzerian rapuilta pitkälettisen omakustannerunoilijan.
Ja sitten taas kirjoitetaan aikakirjoihin uutta Vuosisadan rakkaustarinaa.
E un grande amore e mai piu grande esistera.
Suurempaa rakkautta ei ole olemassakaan.
