Tarinavirta

Kyllä naisten häpeäkulttuuri on merkillinen kaapu. Kaapua sovitetaan niskaasi väkisin, ellet sovinnolla ryhdy suu supussa kaavamannekiiniksi

Kovin hanakasti ulkoapäin määritellään naisen laatu. Yritäs nyt olla niin ja näin, muuten …

Kun nuorena opettajana aloitin työni, huomautuksia tuli liian avarasta puseron pääntiestä, verkkosukista, punaisista ja keltaisista sukkahousujen väristä, tukan tupeerauksesta. Muuan rehtori kehotti alan vaihtoon, jos en osaa pukeutua muuhun kuin kaikenantavaan pitsipuseroon. Pusero oli äitini minulle virkkaama ja on edelleen tallessa. Kaunis perintökappale!

Samaa nurkkaan häpeämään -kehotusta on moni nainen saanut totella (tai ainakin kuunnella) vuosikymmeniä. Ja naiset ennen meitä vuosituhansia! Pahimmillaan naisia on upotettu pajukoreissa virtaan oppimaan hyville tavoille. Hukkui siinä ennen kuin tapoja oppi.

Tänä päivänäkin maapallon naiset tyrkätään etunenässä kerjäämään perheelle ruokaa, heitä paiskotaan nuotioon kuin muka itse olisivat vahingossa kaatuneet kattilaa kohentaessaan. Sotaretkillä rymyävät uroot raiskaavat naapuriheimon naisia ja kotiin palattuaan omansa.

Kouluttamattomat naiset niissä maissa, joissa mekin käymme turistilomilla, yrittävät myydä itseänsä lännen maihin parempiin oloihin. Toiset onnistuvat lopulta, toiset joutuvat ojasta allikkoon.

Onko oikeastaan ihme, että kynnelle kykenevät nuoret naiset vetävät nykyisin reippaasti överiksi? Jonkun mielestä käyttäytyvät härskisti, kun uskaltavat itse määrittää oman elämänsä rajat. Kuka on muka oikea ihminen määrittelemään, miten naisen tulee elämänsä elää?

Viime aikoina olen seuraillut nettipalstoilla nuorten naisten merkillistä kaipuuta takaisin vuosikymmenien ”haluan olla äiti, nainen ja kodinhengetär” -ajatteluun.  Vielä kummallisempana taidan pitää nuorten äitien vaatimusta oikeudesta säännölliseen viihteelle menoon ja perskännien vetämiseen.

Ja kun vielä pitäisi se urakin … mutku …

Naiset saivat meillä äänioikeuden toisena maailmassa. Uusi-Seelanti ehti edelle. Periaatteessa meillä vallitsee – vielä –  samapalkkaisuus. Naiselle on meillä tie auki melkein taivasta myöten. Siitä vain opiskelemaan ja pyrkimään eteenpäin sitä uraa, missä on hyvä. Mahdollisuuksia on. Lasikatot vain kolisevat. Ja loppuviimeksi on meillä onlyfanskin.

Tai niin – ellei tiellä satu seisomaan toinen nainen, joka ryhtyykin kimppaan miehen kanssa ja kankeaa urallaan etenemistä yrittävän naisen takaisin ruotuun.

Äitini muutti isän kuoleman jälkeen asumaan hyväkuntoisten vanhusten palvelutaloon. Talossa oli jokaisella omat yksiön kokoiset kotinsa kylpyhuoneineen ja omine huonekaluineen. Jos seuraa halusi, voi avata lukittavan huoneensa oven ja kävellä viihtyisiin yleisiin tiloihin. Lääkäri, kampaaja, vaatekauppias, pappi jne. kävi pyynnöstä ja muutenkin talossa.

Yhtenä pyhäinpäivänä äiti soitti minulle. Talon muutamat naiset olivat ruvenneet paheksumaan hänen valitsemaansa leninkiä. Se oli Marimekon tummanpunainen asuste – äiti yleensäkin suosi Marimekkoa – ja siis naisväen maun mukaan liian kevytmielinen vanhan naisen asuste. Oli vakava kirkollinen juhla-aika. Ja oli pappikin tulossa puhumaan iltapäiväkahvien aikaan.  Hävetä äiti olisi saanut talon naisväen mielestä.

Puhelimessa valoin uskoa yleensä rohkeaan äitiini. Ajoinpa sitten vielä sata kilometriä hänen luokseen varmistamaan, että piti päänsä. Akat saivat huutia.

Tästä on aikaa 35 vuotta!

Kovia ovat edelleen muut neuvomaan, miten ihmisen, varsinkin naisihmisen, on elettävä. Puuhakkaasti jaksavat monet luetella, mitä naisen pitää hävetä: vääränlaisia vaatteita, liian paljastavia vaatteita, turhaa puhetta (aina suuna ja päänä), nurkissa nyhjäämistä (täysin saamaton akka), muiden kyttäämistä, itsekästä rahoistaan kiinnipitämistä (ei osaa edes kuolla pois).

Tai:

Miksei muija huolehdi itsestään sen vertaa, että kampaajalla ja ihonkuorinnassa kävisi?  Liikaa on läskiä! Tai sitten niin vähän, että muistuttaa luuviulua (Twiggya). Puuuh!

Ja ei kai sillä ole sopimattomia suhteitakin kun …Mitä se muuten itteänsä tollai tällää?

Ei mene minulle vieläkään läpi!

Minäpä hirnun railakkaasti niille nuorille muijille, jotka kotipesänsä portaikossa kerjäävät takaisin entisiä aikoja, jolloin essut olivat kivasti kirjavia ja ukkokulta toi pötyä pöytään (tilipussin avaamattomana rouvalle) ja perjantaisin neilikkakimpun.

(Minä risusavotassa kirsikkatarhassani pari vuotta sitten)