PAKKOMUUTTO
Ote romaanikäsikirjoituksen viimeisen luvun alusta
Ulkona näytti tuulevan mereltä päin. Ilma olisi kevyt hengittää. Katselin olohuoneen leveästä ikkunasta pihalle. Rouva Tuhkanen selkäni takana rupesi juttelemaan eteiseen juosseiden poikien kanssa.
Vanha pariskunta kulki kauempana hiekkatiellä kaljujen puiden takana. Miehellä oli keppi ja nainen eteni linkuttaen ja lonkkaansa varoen. He olivat eläneet kauan yhdessä ja kestäneet monet tuulet ennenkin.
Vasta aamulla Eerikki oli muistanut kertoa, että oli seuraavat kaksi kolme yötä Tukholmassa. Lupasi pakolliset puheenvuorot pitää ja pari kokousta kiltisti istua, sitten lentäisi kiireen vilkkaa takaisin meidän luoksemme.
Hiekkatiellä vanha mies ojensi naiselle käsivarttaan, veti keppiä lähemmäs itseänsä, hidasti kulkua, neuvotteli tuulen kanssa. Horjahti mutta pysyi pystyssä. Nainen kiirehti askeleitaan, nosti hartiansa ylös, nojautui etukumaraan.
Siinä samassa minulle vasta lopullisesti meni perille, mitä Eerikin luettavakseni antama paperi merkitsi. Kevyt huimaus pyörähti poikki otsani. Otin tukea ikkunan leveästä kukkapenkistä.
Eerikki oli lähtiessään näyttänyt iloiselta. Eikä vain iloiselta, onnelliselta hän oli näyttänyt. Hän tiesi, tietenkin hän tiesi. Mutta silti hän kyselemättä palaisi minun luokseni ja uppoaisi iholleni vielä monta kertaa.
”Mikään, ei mikään muuttaisi sitä”, Eerikki oli sanonut, toistanut sitä vielä viimeksi ovensuussa.
Hiekkatiellä sinnikäs tuuli oli viedä vanhan naisen hatun. Hän piteli sitä toisella kädellään, yritti varjella tuulen teiltä.
Minne tuuli Eerikin ja minut ja kaikki meidät kuljettaisi? Jonnekin pois kuitenkin tästä Valkean Kaupungin kivilokerikosta. Sellaiseen paikkaan, jossa näkymää olisi kauas ja jossa paha ei pääsisi huoneisiin.
Ja sitten lopuksi minä kulkisin viimeistä kanervareunaista hiekkapolkua häneen nojaten ja lonkkiani varoen. Eerikki selostaisi minulle moneen kertaan samat tarinat linnuista ja valokuvaamisesta. Hänellä olisi jossain salainen pimiönsä luontokuvien kehittämistä varten ja minulla korkealla mäellä talon vinttitornissa huone, jossa paperille kertoisin kaiken, koko elämäni. Ja se kertomani levittäisi siipensä ja lentäisi kauas tuntemattomiin metsiin ja vesiin kuin Eerikin rengastama lintu.
Mutta vielä meiltä oli käymättä Eerikin lupaama rouskuva meri, sen vedensyömät kivet varpaitten alla tuntematta. Vielä oli muutettava poikki soiden ja tunturien sellaiseen pohjoiseen nurkkaan, jossa kettu ja korvenkätkö pysyvät paikoillaan mutta jonka ylitse lentävät lintuparvet keväisin ja taas syksyn tullen. Meitä ei kukaan häätäisi mihinkään siitä syksyn ohikiitävästä hämärästä, siitä talven valkeudesta tai kevään mielen sekoittavasta kirvelevyydestä.
Hellä ihmetys, sen halusin takaisin. Hämmennys hetkeä ennen kuin kiiruna syöksyy ansaan tai naalin polku mutkittelee mieleni poikki.
