Rintakehä puristuu kasaan, pakkasilma raastaa keuhkoputkia. Pipo on liian painava, jättitupsu keikahtaa silmien eteen. Karhea huivi kutittaa kaulaa. Hikeä kertyy selän ja paidan väliin. Ladussa on repeytymä, suksi osuu siihen, korjaan liikettä väärään suuntaan ja suistun pajukkoon. Onko hiihtäminen kivaa, onko?
Suomalaisen on muutettava asumaan ulkomaille, jotta ei joutuisi hiihtämään. Kunhan muuttaa tarpeeksi lämpimään maahan, ei joudu selittelemään kenellekään, miksi ei halua hiihtää. Ei ole lunta, eikä kukaan ole tullut edes ajatelleeksi rullasuksien keksimistä.
Toisinaan ulkomaan kanta-asujat erehtyvät luulemaan pohjoismaistakin maahanmuuttajaa pakolaiseksi ja tiedustelevat, miksi tämä lähti vanhasta
kotimaastaan. Minulla on kaksi vakiovastausta: avantouinti ja pakkohiihto. Avantouinti on vitsi, pakkohiihto ei. Terveisiä vaan koulun liikunnanopettajille ja opetussuunnitelmien laatijoille sekä alakoulun johtajalle, jonka mielestä hiihtokilpailuihin osallistuminen on ihmiselle kunnia-asia ja velvollisuus.
Eeva-lehdessä haastateltiin taannoin kirjailija Riikka Ala-Harjaa. Hän kertoi muuttaneensa lapsena monta kertaa, mutta löytäneensä aina uusia kavereita. ”Muistan, kuinka alakoululaisena aloitin jälleen uudessa koulussa hiukan peloissani. Pian meillä oli hiihtokilpailut. Voitin oman sarjani, ja se avasi portit kaveriporukkaan. Suomessa arvostetaan urheilumenestystä.” Niin. Arvatkaa, miten helppoa on saada
kavereita, jos saapuu aina viimeisenä maaliin. Toisaalta minulla on kokemus, jollaista hyvillä hiihtäjillä harvemmin on: suunnaton riemu sen ainoan kerran kun jää hiihtokilpailuissa vain toiseksi viimeiseksi, koska luokan toiseksi huonoimmalla hiihtäjällä on flunssa tai väärä voitelu.
Suomen oloissa hiihtäminen on aikanaan ollut tärkeä ja välttämätönkin liikkumistapa. Suksilla on päässyt jäiden yli nopeammin kuin kävelemällä, eikä hankeen humpsahda yhtä helposti kuin kävellessä. Koska paino jakautuu suksille ja sauvoille, ihminen jaksaa tarpoa pitemmänkin matkan, vaikka pulkkaa vetäen
ja reppu selässä. Opin tämän Holmenkollenin suksimuseossa. Hiihtimillä on päästy kauppaan, metsälle ja naapuriin asioita hoitamaan. Tämä kaikki käy järkeen.
Mutta miksi hiihtoa pitää harrastaa huvikseen, ennen kaikkea muiden huviksi, kun itseä ei yhtään huvita?
On hiihtämisperinteestä ollut toki muutakin hyötyä kuin liikkeelle pääsy ja juorujen vaihtaminen naapurikylän asukkaiden kanssa. Ladut ja hiihtäminen ovat innostaneet monia runoilijoita. Kalevalassa kerrotaan, kuinka Lemminkäinen joutui hiihtämään asumukset tuhonneen fantasiaolennon, hiiden hirven, perässä. On hyvä, että joku meitä noilta pahuksilta suojelee. Eino Leino taas vertaili yhdessä ja yksin tekemistä hienossa runossaan ”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä” todeten tärkeitä asioita introvertin taiteilijasielun elämästä:
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.
Sama oman tien kulkemisen teema esiintyy Aaro Hellaakosken runossa*, joka on vääntynyt hiihtokansan suussa muotoon: ”Ken latua käy, se ladun on vanki. Vapaa on vain umpihanki.” Olen ehdottomasti hiihtämiskirjallisuuden ystävä. Paitsi että se on kaunista ja viihdyttävää, siitä voi oppia uusia asioita. Parhaat hiihtorunot saavat tutkiskelemaan ihmisen syvimpää olemusta, ja niistä voi nauttia turvallisesti neljän seinän sisällä.
Luovaa mieltä kutkuttaa kovasti lumisanasto. Esimerkiksi viti on kiinnostava sana. Monille se lienee tuttu ilmaisusta vitivalkoinen. Vastasatanut, kevyt, pienistä hiutaleista koostuva lumi on niin valkoista, ettei sen valkoisempaa voi ollakaan. Yhtä valkoinen on sekin paperi, jolle tämä teksti painettaisiin, ellen olisi päättänyt julkaista sitä verkossa (ja ellei sitten valita kierrätyspaperia, jossa harmausaste on korkeampi kuin vitilumessa – silloin mustat kirjaimet alkavatkin muistuttaa loska-aikana kaupungin jalkakäytävien reunoille kerääntynyttä autojen saastuttamaa lunta).
Mietin, paljonko hiihtäjissä on niitä, joita ei oikeastaan kiinnosta hiihtäminen sinänsä
vaan maisemat. Lumen eri muodot maassa ja puissa, valon heijastuminen kiteistä, hetki jolloin huomaa sinisen hämärän olevan saapumassa. Ehkä nykyään hiihdetään maisemien takia.
Iltalehden hiihtovinkeissä kerrotaan, että paras lämpötila hiihtoon on 3–5 pakkasastetta. Koulun liikuntatunneilla pääsi harvemmin valitsemaan säätä. Miinus yhdeksässätoista asteessa hiihdettiin, kahdenkymmenen kohdalla vaihdettiin sisätiloihin. Kylmällä ei voi pysähtyä ihailemaan maisemia, on jatkettava liikettä, vaikka ilma repii keuhkoputkia kahtia.
Iltalehden toimittaja on haastatellut hiihto-opettaja Heidi Tainiota, joka muistuttaa sopivien vaatteiden valinnasta. Toimittaja kirjoittaa: ”Vaikka olisi pakkasta, toppapuvussa hiihtäminen voi olla epämiellyttävää, kun sivakoiminen saa hien pintaan”. Tainio opastaa: ”Mieluummin saa olla lähtiessä pieni vilun tunne, koska hiihtäessä tulee hyvin nopeasti lämmin.” Tätä minulle ei kukaan kertonut. Ja nyt on myöhäistä aloittaa hiihtoharrastus, koska uudella kotipaikkakunnallani sataa tarpeeksi lunta vain noin joka kymmenes vuosi, eikä niin harvinaista harrastusta varten kannata ostaa suksia. Hyvillä kengillä pääsee metsään ja on helppo poiketa polulta tutkimaan sammalia ja juttelemaan kelohongille.
Haluan jatkossakin pitää itselläni tämän hitaan kulkemisen ja metsän tutkimisen vapauden, vapauden kulkea polkuja ja polkujen viertä, pysähdellä, hämmästellä – ja jättää hiihtämisen niille, joita ladut oikeasti kutsuvat.
Lähteet:
Eino Leino: Hiihtäjän virsiä. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.
Iiris: Hiihdolla on ylivoimaisia terveysvaikutuksia. 7 tyypillistä ansaa ladulla pilaavat ne. Iltalehden verkkojulkaisu 14.11.2023
Sanna Wirtavuori: Riikka Ala-Harjalle tuli yllätyksenä, kuinka iso henkinen ja fyysinen muutosvaihdevuodet ovat. Eeva-lehden verkkojulkaisu 19.6.2022.
*Hellaakosken alkuperäinen runo kuuluu: ”Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki.” Se on osa sarjaa Lyhyesti, ilmestynyt kokoelmassa Huojuvat keulat, WSOY 1946.
