Kolmesta kohtaa leikkaushaavat särkevät kuin joku nipistelisi pyykkipoikia pernaan, haiman höttöisyyteen ja johonkin poistettuun elimeen, olisiko se nyt vaikka munanjohdin joka ahdistuu kuin piru itse vaikkei sitä ole.
Sisäpuoliset pyykkipojat heiluvat kun päässä heiluu kuin joku heiluttaisi suoraa linjaa aivojen sekamelskasta vatsan sisäsekoiluun.
Mitä siellä tapahtuu? Elimet etsivät uusia paikkoja keskenään, ne elimet joita on jäljellä, ne joita ei ole hävitetty jossakin sairaalan krematoriossa ja joista muistuttaa vain sisäinen pyykkipoika.
Onhan tuossa vatsan ulkopinnallakin kurisevia arpia, itsestään tipahtelevia tikkejä, jotakin röpelöä joka on punaista tai mustelmaista tai siistiä tai kurjaa, tai kuin pyykkipoijilla yhteen kurottua nahkaa, riippuu kuka katsoo vai katsooko niitä minun aivoistani se tai tuo eniten sillä hetkellä melskaava tai meditoiva voima, pirullinen tai lempeä, hempeä tai ankea.
Miten ne siellä nyt järjestyvät, kummalliset sisuskalut joilta on viety vieruskaverit, lonkeroituvatko ne tyhjiin kohtiin vai kirtelevätkö toisiaan, neuvottelevatko ne kohteliaasti vai hyökkäilevätkö kuin hyökyvä aalto tai vetäytyvätkö taaemmaksi kohteliaasti kuroutuen umipoihinsa.
Mikä tyhjiön täyttää jos sitä ei täytä mikään?
Mikä valitsee pienen pienen sisätilan jossa oli pikkuruinen munanjohdin?
Missä se embryon joku alkeismuoto oli muhinut, ja onko se siellä jossakin vielä?
Mikä sikiöaikainen juoste saa valita sen mitä nuo pyykkipoikien nipistelyt ovat, missä aivokuoressani voin hyväksyä psyykkisen kirkunan keskellä sen että näin tässä nyt sisätila kummertaa?
Jännä teksti. Harvemmin tulee tarkasteltua elimistöä sisältäpäin.