Kadehdin José Esteban Munozia (1967-2013).
Hän oli kuubalais-amerikkalainen queer-teoreetikko, joka kirjoitti siitä että valkoisten queerien kritiikki ettei se tästä paremmaksi muutu on loukkaavaa ei-valkoisille, että voi kuvitella queereja tulevaisuuksia joissa joku on paremmin.
Että queer kieltäytyy tässä ja nyt -olemisesta, ja tähtää tuonne ja tuolloin, ettei nykyhetki riitä vaan tarvitaan enemmän, mahdollisuuksia kuvitella syrjään työnnetyille tai siellä muhineille esteettis-strategiasia, utooppisia kuvitelmia siitä miten tässä maailmassa voisi olla.
Kuvitelmia siitä, miten voisimme kukoistaa paremmin, hauskemmin, täydemmin, luovemmin.
José käytti ilmeisen estoitta ajoittain bilepäihteitä, ja antautui niille välitiloille, joita hänen aikakautensa gay- ja queer-klubielämä tarjosi. Hänen kuolemastaan äkilliseen sydänkohtaukseen – joka liittyi tai ei ehkä ollut liittymättä tähän substanssien railakkaaseen nautintaan, tai ei liittynyt laisinkaan, vaikka mistäpäs minä sen mitenkään tiedän – on nyt siis 10 vuotta.
Queer-tutkimuksen kenttä on surrut Joséa joka kuoli liian nuorena tietämään mitä kaikkea maailmassa on jo ehtinyt mullistua, liian nuorena tietämään mitkä nyt ovat ikäpolveni queerien mietinnän ja kritiikin aiheet. José olisi tuottanut meille tärkeää teoriaa ja mullistavaa ajattelua, jos hän olisi elänyt pidempään.
Mutta hän kuoli. 
José kuoli 46-vuotiaana. Kirjoitin tuolloin hänestä queerin nekrologin, ja opetin taideopiskelijoille peräti kurssin siitä, miten muistokirjoitukset ovat tärkeitä etenkin meidän marginaaleja paukutelleiden queerien elämästä.
Meidän visioidemme ja ajatustemme mukaan kirjoitetut muistokirjoitukset.
Pompottelin itsekin keskiaikuisuuteni hauskasti lesbobaareissa ja kansainvälisillä queer-kulttuurin tanssiklubeilla. Huumeet ovat väistäneet minua, niillä ja minulla ei ole ollut keskinäistä vetovoimaa. Sen sijaan alkoholi liittyi ikäpolveni julkiseen lesbo- ja queer-kulttuuriin tiiviisti. Savuisissa baareissa juotiin kaljaa, tanssilattialle menoa avitti pari lonkeroa. Ehkä kolmas, jos yö jatkui myöhään – niin kuin se aina jatkui: tanssi alkoi yleensä vasta puoliltaöin ja kiihtyi aina puoli neljään asti yöllä. Olut väsytti, mutta lonkeron sokerilla jaksoi riehua. Ruokaa noissa paikoissa ei tarjoiltu, hyvä jos vettä.
Vähitellen ikäpolveni jäi pois yöriennoista, siirryimme koti-illallisille ja piknikeille. Niitä ryyditti kuohuviini, joskus köyhempinä aikoina samea kotiviini. Söimme hyvin. Yksityispirskeistä jaksettiin vielä lähteä tanssimaan, mutta viisikymppisinä tahti laantui, harva enää kykeni tai tahtoi.
Tuossa vaiheessa matkustelin itse paljon ympäri maailmaa tärkeänä queer-tutkijana, konferenssijännitystä lievensi viini, samoin työdinnereitä, ylipäätään kaikkea. Tuli korona, sulkeuduimme kuka minnekin, tapahtui mitä kullekin.
Siinä se.
Palasin tanssiin, tällä kertaa parhaille, iloisille, luoville tanssitunneille, balettiin ja improon, nykytanssiin: alkoholi ei sellaiseen treenaamiseen sovi, enkä kaipaa alkoholia tippaakaan.
Tämän maailman puolisia Joséja kaipaan, radikaalia teoriaa, uusia normienpurkajia, syviä ajattelijoita. Kadehdin sitä, että hän kuoli niin nuorena, joutumatta miettimään (tai ainakaan kokemaan omalta kannaltaan) miten suhdekriittistä elämää ja vapaan mielen liikettä eletään kun substanssiympäristö muuttuu, kun ei olla ikikukkia, mitä jää käteen kun ruumiit eivät ole biologisesti nuoria ja kykeneviä, miten ollaan kun yhteiskunta ympäriltä murtuu yhä syvemmin.
Mitä nyt voi kuvitella, missä on sitten ja tuolla?
