Viimeksi kuluneina kuukausina olen noussut melkein joka ikinen päivä ylös vintille. Se on minulle pakkomielteinen tapa, jota en pysty välttämään. Tunnen sormissani jokaisen metrin koristeellisesti veistettyä kaidepuuta, ja pystyn erottamaan toisistaan jokaisen askelman narahduksen.
Avatessani huoneen oven olen yhä tuntevinani maljakkoon aseteltujen vastapoimittujen syreenien ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksun. Ja olen kuulevinani Ninnin äänen, kun hän kertoo minulle millaisia uusia kukkia hän oli löytänyt.
”Katso isä, tämä on pikkutalvikki – Pyrola minor”, Ninni huudahtaa muistoissani, ja melkeinpä näen hänet edessäni asettelemassa talvikkia varoen kasviprässin pahviarkkien väliin. Istun hänen sängylleen ja jään elämään muistoissani, ajantajun kadotessa tyystin.
Kulkiessani tyhjän ja hämärän ullakon läpi takaisin alakertaan, tunnen kuinka kattopalkit kutsuvat minua. Ne puhuttelevat minua ja kertovat minulle, kuinka helppoa olisikaan heittää kellarin paksu hamppuköysi kitapuun yli ja ripustautua itse sen jatkeeksi.
Näitä ajoittaisia ajatuksia itsemurhasta olen kantanut mukanani koko elämäni. Yhä muistan kuinka ensimmäisen kerran ymmärsin tietoisesti ajatelleeni riistää hengen itseltäni, ja kuinka samalla ymmärsin sen olevan syntiä ja vastoin sitä, mitä pyhässä kirjassa sanotaan.
Se tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen, kun Hero oli syntynyt. Olin itse ollut auttamassa isääni synnytyksessä. Muistan vieläkin sen hennon ja huteran olemuksen. Pitkät tikkusääret, joiden varaan varsa yritti kivuta kerran toisensa jälkeen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Suuret ja kosteat silmät luottavaisine katseineen, jotka kertoivat mitään peittelemättä kaiken sen hämmennyksen, jonka tulo tähän kylmään ja hälisevään maailmaan varsassa aiheutti, mutta myöskin sen onnen ja yhteenkuuluvuuden tunteen emon nuollessa rakkaan lapsensa puhtaaksi lämpimällä kielellään.
Joitakin vuosia vartuttuani tapasin tuota samaa honteloa kauneutta nuorissa tytöissä. Mikä vahinko olikaan että nuoret tytöt, samoin kuin hevosetkin, menettivät tuon viehättävyytensä aivan liian nopeasti.
Kävin tapaamassa Heroa joka aamu ennen kouluun lähtöä ja iltapäivällä kun palasin kotiin. Odotin innolla päivää, jolloin voisin ratsastaa sillä ensimmäisen kerran, mutta sitä päivää ei milloinkaan tullut.
Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin pihalla auton johon kaksi miestä talutti Heroa. Juoksin paikalle henkeni hädässä ja huusin, ettei Heroa saanut viedä, että se oli minun varsani. Mutta isäni veti minut kädestä ladon taakse ja selitti, että Hero oli nyt myyty, kuten alun perin oli tarkoituskin. Se oli siitetty näiden herrojen oriilla, joten heillä oli varsaan oikeutensa. Heron ei alunperinkään ollut tarkoitus jäädä meille.
Juoksin sisälle ovet paukkuen. Istuin itkemässä tuvan penkillä, kun katseeni osui oven päälle ripustettuun haulikkoon. Leikittelin mielessäni ajatuksella siitä, että ampuisin sillä aivoni tuvan seinälle, kuten Sandbergin Tom. Sittenhän isä ymmärtäisi miten väärin hän oli tehnyt.
Isäni oli harvasanainen mies. Hänen ei useinkaan kuultu sanovan yhtä lausetta enempää. Kenties jos hän olisi heti alun alkaen kertonut minulle, kuinka varsalle tulisi käymään, niin elämäni olisi muovautunut aivan toisenlaiseksi.
Minusta olisi arvatenkin tullut maanviljelijä kuten isästänikin. Olisin jatkanut perinnettä ja ottanut hoitaakseni tilan sitten kun se päivä olisi koittanut. Nyt sen sijaan tuo tehtävä oli langennut nuoremmalle veljelleni Martinille.
Tuo päivä oli käännekohta elämässäni, vaikka vasta jälkeenpäin sen ymmärsin. Siitä päivästä lähtien tein kaikkeni vältelläkseni tilan töitä. Karkasin metsään jo aamuvarhaisella, ja tulin takaisin auringon mennessä mailleen. Äitini jätti syötävää yöpöydälle ja ahmin sen suurella ruokahalulla.
Vain sunnuntaisin näytin naamaani kotona – pakon edessä. Laittauduimme parhaimpiimme, koko perhe, mennäksemme Reeds Millin kirkkoon. Isäni oli hyvin uskonnollinen ihminen, sen ymmärsin vanhempana. Hänellä oli aina tapana siunata ruoka ennen ateriaa ja rukoilla polvillaan iltaisin vuoteen vierellä yhdessä äidin kanssa. Kun menimme kirkkoon, isällä oli aina mukanaan oma Raamattunsa, se suomenkielinen.
Tuo uskonnollisuus valoi minuun turvallisuudentunnetta. Luottamusta siihen, että oli olemassa Jumala, joka piti meitä silmällä ja varjeli meitä. Tuolla perususkolla tuli olemaan hyvin merkittävä osuus myöhemmässä elämässäni, vaikka kohtaloni olikin etääntyä Kristuksesta niinä tulevina vuosina ja etsiä vaihtoehtoisia teitä kasvaa nuoresta miehestä aikuiseksi.
Muistan yhä kuinka suuri ja mahtava jumaluuden tyyssija Reeds Millin kirkko mielestäni oli noina lapsuuteni vuosina. Istuin selkä suorana epämukavalla penkillä ja annoin tajuntani täyttyä miellyttävistä ja hengellisistä ajatuksista. Luullakseni en ole milloinkaan noiden päivien jälkeen päässyt yhtä lähelle Jumalaa, mikä vahvistaa teoriaani siitä että Jumalan kaltaisuus katoaa meissä syntisissä ihmisissä vuosi vuoden jälkeen, kunnes jäljelle jää vain tyhjä kuori vailla henkeä.
Kai siksi Jeesus sanoi: ”Totisesti: Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.”
Olen koko elämäni pyrkinyt olemaan lähellä lapsia. Saadakseni edes ripauksen siitä jumaluudesta, joka heistä säteilee. Yksi viattoman lapsen suudelma vanhan miehen sänkiselle poskelle voi ohjata suurimmankin syntisen Herran viitoittamalle tielle kohti pelastusta.
Vietin tuon kesän juoksennellen pitkin metsiä, enkä minä ollut ainoa. Meitä oli viisi ikäistäni nuorta, jotka kokoonnuimme joka aamu Smalls Fallsin putouksilla. Kulutimme aikaa uimalla suvannossa ja rakentamalla majaa pienessä saaressa yläjuoksulla. Kävelimme tutkimusmatkoillemme ylös jokivarren Railroad Roadia. Tie oli saanut nimensä siitä, että sitä pitkin oli aikoinaan kulkenut Madrid Railroad – Madridin rautatie – joka sittemmin purettiin vain muutaman käyttövuoden jälkeen vuonna 1908.
