Haava oli ruvennut märkimään. Jokin sairaalainfektio, kuume sahasi illaksi aina terävän piikin. Merja ei ollut käynyt kertaakaan. Mutta sillä olikin tyttö ja ikkunatehtaalla kiskottiin kolmea vuoroa kesäsesonkia varten.
Reijo oli pyytänyt sairaalateologia ja maanantaina se sitten tuli. Nainen oli pieni ja laiha ja tumma, keski-ikäinen. Se osasi kävellä suoraan Reijon vuoteen vierelle. Ja mikä ettei olisi osannut! Huoneen toisessa sängyssä veteli joku vanha vaari viimeisiään, ei ollut koko viikkoon sanonut sanaakaan. Vaari makasi sillä kyljellä, mihin sen hoiturit kulloinkin kieräyttivät. Se makasi suu auki ja korahteli. Suu oli musta kapea rako, kuin kuivunut suonsilmäke.
– Päivää, nainen sanoi. – Olen Raisa Termonen. Sano Raisa vaan. Ja lisäsi vielä: – Mitä kuuluu?
Reipas ääni. Reijo tunsi kiusaantuvansa.
– Kai tämä. Tästä …
– Sinulla on kiva huone. Täältä uudemmalta puolelta. Nainen oli nostanut tuolin sängyn viereen ja istui odottavasti kädet sylissä. – Ilta-aurinkokin paistaa mukavasti.
– Joo kai. En ole huomannut.
– Niin, nainen sanoi. – Sinä halusit … Nainen ei osannut jatkaa. Jätti Reijolle aikaa.
– Mä luulen että mä kuolen.
– Se on Jumalan kädessä, nainen sanoi nopeasti. Hänen äänensä oli lempeä, kehräsi. Kun Reijo ei osannut kummempaa, nainen yritti lieventää: – Se on Jumalan kädessä. Sinä olet nuori. Ja Jumala on armollinen.
– Mä en halua kuolla. Mä … pelkään.
– Ei kuolemaa tarvitse pelätä. Meillehän on luvattu iankaikkinen elämä Isän, Pojan ja Jumalan nimeen.
– Mä en jaksa uskoa semmoisiin. Ei se ole meikäläiselle.
Nainen kumartui eteenpäin, tuli niin likelle, että Reijo olisi voinut nostaa kätensä ja koskea sen kasvoja. Mutta Reijon käsi oli siistissä kotelossa ja toiseen oli tuupattu letku. Sitä paitsi tympi koko naissukukunta. Pappi olisi saanut olla mies. Olisi puhuttu kuin mies miehelle. Nämä ämmät aina naamaansa tyrkyttämässä, ja kieli taivaisella hunajalla voideltu kun puhuivat miehelle.
Naisen silmiin oli loiskahtanut ruskea kiilto. Hän rupesi uudestaan vakuuttamaan: – Sinä olet nuori. Paljonko sinä olet?
– Ei ole tullut vuosia lasketuksi. Eletyksi vaan.
Jokin hankasi vastaan. Puheeseen tuli juro tauko. Se kypsytti Reijon sanomaan säyseämmin: – Kakskaheksan vapusta. Meni äitimuorilta sinä vuonna vappusimat yleisjakeluun.
– Kohta on kesä.
Reijo vilkaisi naista. Sehän puhui kuin peluri varmasta lottovoitosta. Tuli vastaansanomisen hinku.
– Jos mä en kuole, ne heijaa meikäläisen koppiin. Moppi tai koppi. Siinä on oikeetrivit vähissä.
– Haluatko sinä puhua? Vai laulanko minä jotakin?
– Kunhan … kunhan halusin nähdä … jonkun. Reijo keräsi voimia, puuskahti: – En mä sitä tehnyt.
Aurinko keikkui vastaseinällä monihaaraista kiemuraa. Joku puu ikkunan edessä. Reijon kättä oli ruvennut särkemään perkeleellisesti. Mutta suonissa souti myrkkyä jo yli kohtuullisen määrän.
Nainen oli juuttunut pyörittämään sormuksia. Se oli naimisissa ja sormukset olivat liian isot. Se on laihtunut, Reijo huomasi ajattelevansa. Ei helppoa kenelläkään. Mutta oliko joku muka luvannut, että elämä olisi ruusutarha? Perkeleen kilparata, jossa kukin konttasi minkä rahkeet riittivät.
Veri kihahti hetkeksi Reijon päähän. Uho löysi helposti sanat.
– Mä en sitä tehnyt. Reijo heilautti päänsä sivuun. Letkukädessä tuntui pisto.
– Et säkään sitä kumminkaan usko. Turha näitä.
Nainen istui odottavan näköisenä.
– Me ollaan oltu yksissä jo kauan. Asuttu yhdessä … kauan. En kai mä niin hullu ole, että väkisin yrittäisin… Karaoket on aina ollu pikemmin semminpäin, että meikä on saanut juosta edellä.
Nainen sysi katsetta suoraan Reijon silmiin. Ruskeat silmät, vähän keltaiset kun aurinko niihin osui. Katse vaati Reijoa jatkamaan.
– Pakko muijan on sanoa. Kun se ensin … Itte se sohi puukolla kun … Kipu lisää jännitystä muka. Ja jännitys … jos käsität. Tai et sä ymmärrä kumminkaan. Reijo veti henkeä niin, että rinta melkein repesi.
– Ja sitten tulivat poliisit. Kun naapurit olivat vinkkaamassa. Perkeleen palkkionmetsästäjät.
– Mutta olihan siinä asiassa sentään jotain, nainen terävöityi.
– Se sinun avo … vaimosi joutui käymään lääkärissä.
– Heinonen! Reijo kirahti. Ja taas rintakehä rutisi.
– Muija oli ollut koko yön Heinosella. Kyllä mä tiedän. Mutten välitä, saatana. Ja sitten Merja …
– Kerroitko sinä poliisille? Nainen pinnisti itsensä huolestuneeksi. Viimeinenkin armon häivähdys oli kadonnut hänen äänestään.
– Älä paskaa jauha! Heti perään Reijo pehmensi: – Tai anteeks nyt. Vanne kireellä. Turha poliisille on selitellä. Mulla on entistä näyttöä sanomisten painona.
Pappisnainen pusersi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän ei yhtään tippaa avustanut puhujaa eteenpäin.
– Ei ikinä muijakeikkaa. En mä nyt naisten päälle käy. Ei ole koskaan tarvinnu muijaa väkisin vääntää.
– Kävit turvattoman naisen kimppuun. Teologinaisen äänensävy oli muuttunut pahansuovaksi.
– Se homma meni, perkeleenvittusaatana, täsmälleen toisinpäin! Reijo huusi, kättä särki ja keuhkoista nipisti. Viereisen sängyn valmiiksi kuollut mies virkosi sen verran, että liikahti.
– Yrittäisit…te rauhoittua.
– Yrittäisitte rauhoittua, Reijo matki naisen puhetta. – Vähän vaikee uskoo vai? Eikös sun tehtäväsi olisi valuttaa uskoa minuun? Meinaan. Sähän ammattilainen olet.
– Miten niin ammattilainen? Naisen ääni kilisi kuin jääpuikkoja olisi pudotellut.
– Yrittäkää nyt rauhoittua.
Nainen oli noussut. Hän siirsi tuolin takaisin sängyn päätyyn, sovitti huolellisesti paikoilleen. Veti sitten hansikkaat käteensä. Joutui sormusten kohdalla erikseen sovittelemaan. Reijo ei välittänyt vastailla. Sitten vain oven tussahdus ja kengänkorkojen vaimeneva napina.
Ovi sylkäisi Merjan huoneeseen ja istumaan vuoteen jalkopäähän. Reijo oli tuntenut Merjan läsnäolon jo kauan ennen kuin avasi silmänsä.
– Arvaas, kuka tuli ulko-ovella vastaan? Merja lirkutti niin kuin ennenkin.
Reijon mieli haroi varmuuden vuoksi vihan tai kiukun vivahteita äänestä. Ihan tavalliselta vaimo kuulosti.
– Termoska! Merjan äänessä oli jotain tavallista enemmän. Vahingoniloa ja pidäteltyä naurunhyrskettä.
– Reijo ei tiennyt, mistä Merja oikeasti puhui, mitä ajoi takaa. Ei hänen tarvinnut avittaa, jatkaisi Merja ilmankin. Kyljessä tykytti tylppä kipu.
– Se olikin sen oma mies. Merja täsmensi oikein painavasti: – Herra Termonen. Kuvakin oli Seiskassa. No, rouva Termonen lepäili muutaman viikon sairaalassa. Lataamolla Äm Kolmosen papereilla.
– Jaa, Reijo myötäili, vaikka ei oikein tiennyt, mistä Merja puhui. Särkevä käsikin hetkeksi unohtui.
– Ihan pimee muija. Pappi ja kaikkea. Vanhakin jo. Tavallinen perheriita. Merja tuhahti.
Reijo ei nauranut. Merja vilkuili miestä, tirkisteli kujeillen, tietävästi. Hän nousi ja käveli katselemaan ikkunasta sairaalan pihalle.
– Niilläkin vähän vaikeeta selittää aikuisille lapsille vanhusten leikkejä. Aina sattuu ja tapahtuu.
Merja piti pidemmän tauon, sitten: – Kävin poliisilla … sanoin, että se meidän juttu on selvä. Draamailin itte leikin tiimellyksessä. Selitin, että rapatessa roiskuu väliin verikin.
Kun Reijo ei siihenkään osannut oikein mitään, Merja vielä: – Yritä sinä huilata terveeksi.
Merjan silmissä sähkötti moniselitteinen lupauksenpoikanen. Perheriita, Reijo muistutti itselleen ja ummisti silmänsä.
