Synnyin mansardikattoisen kauppahuoneen vinttikamarissa. Vastapäisellä kummulla kohosi jokivarren komein kivikirkko, sen takana kirkonkylän koulurakennukset. Huoneessa oli yksi ikkuna, ikkunan alla virtasi vuolasvetinen joki. Kuljeskellessaan kaksi vuorokautta poikki huoneen lattian ovelta ikkunan eteen äitini näki vastarannan paratiisilliseen pappilan hedelmätarhaan. Vasemmalla näkyi punavankien tekemä silta ja vanha kappeli ja hautausmaa. Kun äiti oli kätilö Kaunismaan avustamana käärinyt minut kapaloihin, hän laskeutui huterin jaloin pystysuoria portaita alakertaan.
Seuraava talo oli saman joen partaalla pappilan toisella puolella lähellä työväentaloa. Se oli isän ja äidin oma talo. Sinne vei jyrkät sementtiraput. Sisälle asti haisi joki, varsinkin silloin kun aukijätetyn ikkunan edessä leijuva verho huiski tuulen tahdissa. Vinttihuoneessa oli sininen pöytä ja tukevat osuuskaupan kahvilasta ostetut tuolit. Kun istui lukemassa läksyjä, näki Kolsin sillan ja Köönikänmäen esihistoriallisen kalmiston.
Turussa asuin Tikkumäessä keltaisen pitkän puutalon päätyhuoneessa. Minulla oli oma sisäänkäynti, iso eteiskuisti. Kävelin joka päivä rautatiesillan ja Tuomiokirkkosillan kautta pitkin Hämeenkatua yliopistonmäelle.
Myöhemmin muutin yliopiston rappujen juureen jonkun vankilassa olevan miehen asuntoon. Miehen nainen kävi joka viikko siivoamassa asunnon, ja kun kevät tuli, mies ilmoitti, että hän vapautuu ja me voidaan asua yhdessä. Katselin vanhalta haisevan puutalon eteisen komeroon jätettyjä haalareita ja vanhaa matkalaukkua.
Omat tavarani mahtuivat kahteen kassiin.
Tammispaltantien omakotitalon yläkerrassa oli ammattikoulunopettajan asunnossa minun osuuttani huone ja keittiö. Tai ei minun, meitä oli kolme. Vauva tuli pääsiäiseksi Heidekeniltä, kannettiin puuraput toiseen kerrokseen.
Vammalan talo oli ruma ja kolea. Tai kuumahan siellä aina oli. Se oli pystyyn hirsistä rakennettu ja tiukasti sammaleilla tilkitty. Talo oli tulikuuma, varsinkin kesällä. Sinä yhtenä kesänä ulkona heinäkuun keskilämpötila taisi olla 12 astetta ja kesäkuun satoi kylmää ukkossadetta. Heinäkuisena aamuyönä heräsin, otin kassin nurkasta, kävelin raput keittiöön. ”Joko?” ”Jo”, sanoin. ”Kahvi on valmiina, ota kupillinen.” ”Toiste sitten”, anopille sanoin. Matkaa oli alle puolen kilometriä, mutta en voinut kävellä. Minut lykättiin apen autorivistön laitimmaiseen. Vauva syntyi heti, kun olin kontaten kiivennyt raput aluesairaalan yläaulaan.
Kun poika oli kaksiviikkoinen, muutettiin Sulinin vinttiin, minä ja pojat. Isopoika oli jo vuoden täyttänyt. Mutta salaa imetin sitäkin pitkäkoipea. Kevyesti kannoin päivisin molemmat yhtä aikaa portaat ylös asuntoon. Vaunut jäivät kuistille. Siinä vintissä keittiön virkaa hoiti komero, jossa ei ollut lämpöpatteria. Mutta kaksilevyinen hella oli, ei uunia. Sen sijaan kamari oli lämmin, ei: kuuma se oli.
Minulla oli pöytä ikkunan edessä. Peltoja, osula, kirkonmäki. Korjasin öisin oppilaiden kokeita ja laskin etukäteen matikanlaskuja, etten nolaisi koulussa itseäni. Jalalla liekutin paikkakunnan isännän tuomaa maalaistalon kehtoa, jossa vauva nukkui, toinen oli pinnasängyssä käden päässä minusta. Usein öisin oli sähkökatkoksia. Kun piti lämmittää vauvalle lisäruokaa, se ei niin vain onnistunutkaan. Nopeasti opin, että myöhään iltaisin lämmitin pullon kiehuvassa vedessä tulikuumaksi ja pujotin pullon villasukkaan. Maito pysyi ihan hyvin lämpimänä aamuyöhön.
Sulinin vintiltä muutin osuuspankin vinttiin. Nyt tilaa oli! Huoneet olivat isot, eteinenkin salin kokoinen. Jyrkkiä rappuja edelleen kannoin pojat kotiin yläkertaan ja väliin alas pihalle. Lauantaisin kuskasin alakertaan saunaan.
Jyväskylän asunnoissa oli kaikki niin kuin kerrostaloasunnoissa on. Niistä en paljon muistakaan. Kirjahylly oli, rahapuu vankan pylvään nokassa. Ja isot ammeet kylpyhuoneissa, niissä kannattelin poikia iltaisin yhtä aikaa. Kun lapset olivat valmiit sänkyyn, olisin ollut minäkin. Mutta yö oli minun toinen työpäiväni.
Saunaan mentiin kivirappuja pitkin talon alle. Kerran löysin saunasta alastoman naisen, joka hoki: ”Kakkonen Kakkonen.” Vasta ambulanssimiehet tiesivät, että se oli naisen sukunimi, ja minä opin, että Kakkonen oli tavallinen nimi siellä päin Suomea.
Kun muuttokuorma toppasi Forssan Koskuenkadun omakotitalon eteen, talosta juoksi koloisia sementtirappuja alas joku sanomaan, että talo on juuri myyty, että kävisikö melkein samannimiseltä kadulta toinen asunto, tuliterä rivitalon pätkä, 102 neliötä. Olin hukannut matkalla kenkäni. Kävelin paljain jaloin niihin neliöihin ja asetuin taloksi.
Jonkun kuuman kesän asuin Muuruejärven rannalla. Talossa oli sähkölevy, kaasuhella ja uuni, jossa oli suora hormi ulos. Vain saunassa oli lämmin. Kolea kesä. Mustikoita tuli ämpäreittäin pihasta ja kalaa järvestä. Kiipeilin kallioita päivisin, ja taloa piiritti yöhämärissä joku kitaraa mukanaan raahannut laitoksesta karannut. (Sen kuulin kyläkaupassa tosijuoruna. Mutta pelätä ei tarvinnut, vakuutettiin.)
Jonain toisena kesänä asuin Koijärvellä kissan ja nuorimman pojan kanssa. Suonlaidassa oli sielläkin mustikoita ja järvessä kalaa. Käärmeitä piti varoa mäkiä juostessa.
Pelätä ei tarvinnut, aivan. Eihän ihminen ihmistä kummempi ole. Tein tilit selviksi Ylhäiseen ja Alhaiseen ja – päätin syksyllä muuttaa seuraavaan maakuntaan. Teijon kirkko oli myytävänä! Siis kirkko myytävänä? Ihan oikeastiko? Kumealla kummulla, historian havinaa, pieni satumaailma taloineen ympärillä. Kävin katsomassa, alustavasti että kyllä ja kyllä. Onneksi seurakunta tuli järkiinsä – pidettiin sitten pojan häät Kirkkonummella. Ja minä päätin mennä sekä kivi- että hirsikursseille, varmuuden vuoksi.
Kalkittu palkittu tiilitalo oli ruvennut vainoamaan minua unessa. Ostettiin se niin, etten edes sisällä käynyt. Piirustuksista näin, että portaita kierteli kerroksesta toiseen. Ulkoseiniä pitkin kiipesi sinne tänne hansaruusuja. Vai elisabethinruusuja? Niin hieno talo. Metsään siihen pihanurkkaukseen kaivoin lähteensilmän ja jätepuista rakensin kahden metrin kaarisillan. Kun kissa kuoli, käärin sen joululiinaan ja kaivoin haudan sievästi kaarisillan penkalle. Kirjastoni ikkunasta oli suora näkymä kummulle. Seuraavana vuonna siihen lennähti jostain isommista metsistä valkoisten ja sinisten kukkien siemeniä.
Samaan aikaan näin yhä uudelleen painajaisunia hopeanhohtoiseen pukuun ja Jill Sandersin kenkiin pukeutuneesta naisesta. Joten pakkomuutin seuraavaan maakuntaan…
Rakennutin hirsivillan (Villa Pauliinan) kalliolle ja nostin Taivaan merkin katolle. Siinä minun loppusijoituspaikkani.
Niin pääsin elämäni alkupisteeseen, ikkunoissa melkein sama näkymä kuin ensimmäisessä silmäyksessäni kauan sitten. Aavat tuulet, avarat maisemat, silmä ei törmää mihinkään. No, portaita on kerroksiin ja jokirantaan; ikkunasta näkyy koskenkivet ja niiden takana … silta.
