Sinä iltana oli rajuilma vyörynyt lännestä. Jos se olisi yrittänyt yhtään etelämpää, lounaasta Alassalmen suunnalta saatika etelästä Ärjänselän ylitse, yritykseksi se olisi myös jäänyt.
Kello neljän jälkeen Myrsky oli aloittanut matkansa Pohjanlahdelta. Ensin se oli saatellut rannikon pohjalaiset kaupungista koteihinsa, tuulilasinpyyhinten kiivaassa suihkinassa. Asfaltti oli ahminut kaiken, minkä ajovalot olivat ehtineet kiilastaan tarjota, mutta salamat valaisivat onneksi kulkijan tietä. Rintamailla, siellä, missä pelto, metsä ja taivas kohtasivat, pelottomimmat olivat katsellet taivaalle hirsisten talojensa kätköistä ja huokailleet: ohhoh, nyt on tulet.
Sitten myräkkä oli ehtinyt jo köyhempien pohjoispohjalaisten konnuille, pajupeltojen ja rämesoiden reunamille, nostanut vaahtopäiksi varvikkoset lammet.
Ensimmäisiä vaarojakaan ei salama ollut säikkynyt, oli esitellyt vain voimaansa vanhalle graniitille. ”Jos kivenmurenen saa lohkaistua… Mitä se… merkitsee… ikuisuuden… mitta… kaavassa”, oli vuori vain tyytynyt murahtamaan, omaan verkkaiseen tahtiinsa.
Niemellä ukkosen ja salaman bakkanaaleja ei ollut kukaan ollut todistamassa.
Hänkin oli kaukana kaupungissa valitsemassa seuraavaa puhelua, neuvottelemassa messuilmeestä, vääntämässä ja tinkaamassa illan viimeistä kauppaa. Kahvi oli jäähtynyt kuppiin ja koiran iltalenkki jo tunnin myöhässä. Hajamielinen omakuva toimistohuoneen ikkunassa, ulkona kuivan loppukesän koettelemuksista lehtiään jo ravistavat tuomet ja kirsikkapuu. Arki. Kun häneltä kysyttiin myöhemmin, löytyikö messuilme ja tuliko kaupat, hän ei muistanut enää. Koska juuri sillä hetkellä oli Niemeä vavisuttanut salaman isku.
Tai sitten asiat olivat tapahtuneet toisessa järjestyksessä, merkittävämpi ensin.
Se äidin ohimolta irronnut verivana oli kulkenut ensin suoraan kohti lavuaarin läpivientiä, mutta kääntynyt sitten hetken kulmauksessa mietittyään kulkemaan kaakelin pitempää sivua. Siitä se ei ollut suuntaa enää vaihtanutkaan, koska veri – vaikka olikin sakeampaa kuin vesi – tunnusti maan vetovoiman lait. Hitaasti oli se taivaltanut, koska saumauslaastin pinnassa, toisin kuin vaikkapa lasitetussa klinkkerissä, oli sellaista hienoista karheutta ja kitkaa. Punainen väripigmetti oli riemuinnut ja lisännyt vain kulkuun jarrua. Se tahtoi pysähtyä vallan kokonaan ja tunkeutua alas. Jos se olisi saanut päättää, olisi saumauslaasti ollut sille vain pieni hidaste ja kylpyhuoneen betonilattia alkusoitto.
Aamulla puoli seitsemältä hoivakodin ensimmäinen päivävuorolainen olisi pysähtynyt hämmennyksissään parkkipaikan reunalle – Punatiilinen Attendo oli saanut yön aikana verenpunaiset perustukset.
*
En tiedä, kuinka jatkaa nyt tätä tarinaa, koska minun on vaikea hengittää. Hänen kanssaanko, joka tätä kertoo? Vai yksin?
*
Sanani olivat jääneet jo yli kuukauden ajan kurkkuuni, mutta koko tuon ajan hän oli auttanut minua kaikessa, mitä koetin toimittaa. Hän pesi aamulla hampaani ja hän puhui suullani ja katsoi silmilläni. Hän oli vakuuttanut minulle, että työ auttaa ja todistanut, että ihmiset eivät ole kaikonneet luotani vaan ovat siinä ja tukevat, jos vain jompikumpi meistä puhuu heille. Hän oli sanonut tekevänsä sen mielellään puolestani – olihan häntä monessa yhteydessä seuramieheksikin tituleerattu. Niinpä olin jättänyt kaikki vastuut hänelle.
– Mutta nyt oli valjennut erilainen päivä, tunsin sen. Jo aamuyöstä minusta oli myös tuntunut, että juuri tänään minun pitäisi ottaa ohjat – Koko viikonlopun olin ajatellut käsilläni. Olin nikkaroinut tallissa kaikkea kivaa, ja se oli antanut minulle luottamusta, että voisin vielä jonakin päivänä päästä pohjattoman suruni ylitse. Kaikki autotallini mainiot henget ja hengettäret olivat laulaneet eilen minulle, maalipurkkien peltisillä kansilla ja räikkäsarjan avainten pyöreillä suilla, miten taitavasti käteni katkoi ja liitti, kasasi ja peitti. Nyt saisit antaa elämäsi käsiesi varaan, koska toisin kuin sumuinen pääsi, mitä ne eilisistä välittivät.
”Kyntää ja kylvää, kädet osavaat, korjata kokoon,”, vakuuttelivat minulle purkeista pienimmätkin kuin pikku einoleinot ikään.
*
Kaadan lämmintä bitumia tervapahvin päälle.
Niille, jotka eivät ole vielä kattaneet rakennuksia perinteisellä kattohuovalla, eivätkä siten tutustuneet tervapahviin eivätkä bitumiin, kerron, että kaadan mustaa mustan päälle. Juuri musta on väri, jossa minun pitää nyt viipyä, koska kaikki on raskasta, äärimmäisen sotkuista ja tahmaista.
Kerron vähän vielä taustoja ennen kuin aloitan.
*
Se salama, joka Niemeen iski, livahti kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti korkeiden puiden välistä ja ruikkasi alas isäni rakentamaan saunamökkiin. Se räsähti suoraan huopakaton läpi nurkkasalvokseen, jonka metallinen kierretanko vain ulvahti. Siitä piru loikkasi seuraavaksi ikkunan karaan ja karjaisi mennessään vuorilaudat kanervikkoon. Loikkasi valokaari sitten sisällä kerrossänkyjen pienojen välitse kuistin nurkkaan, jossa seuraava rautamorsian kiljaisi jo samaa ihanuutta. Nyt pannaan! se huusi eikä kiimaltaan huomannut, kun laski jo salamaa allensa.
Sinne se liukas lopulta sammui. Haki kuntasta männyn juuren ja kulki sitä pitkin hetken kohti metsää. Kehtaisi vielä lopuksi laittaa petäjän kylkeen kahden metrin vuotavan viillon.
Kaikki mitä salama ehti, se teki minulle vahingoksi: Kaksi yläpaarretta meni räystään kohdalta halki, ja lahden puolelta kaikki ikkunaruudut. Tuli kyti hetken sisällä ja nokesi metsänpuoleisen seinän ja ikkunan. – Kiireellisimmin korjattavia olivat kuitenkin kaksi reikää vesikatossa.
*
Muistan, kun tutkin vahinkoja ja katsoin lopuksi niemen petäjiä. Ne olivat aina olleet toista kuin muut isäni puut. Jättejä väkkäriä, jokaisella oma luonto. Hirmuiset oksat harallaan ne kertoivat toisilleen ja nuoremmilleen vuodenaikojen kierrosta ja tuulen ja pakkasen tarinoita. Ja nuorethan kuuntelivat. Tai ainakin ne, jotka eivät ajatelleet heti seuraavana keväänä kuolla.
Niihin puihin isäni ja Väyrysen Arvo, Rinteen talon jo kuollut kirvesmies, olivat luottaneet. Ja Heikkis-vainaa ja Romppanen tietenkin, jotka ajoivat silloin tontille maata ja tekivät teitä. Olivat luottaneet niin paljon, että olivat päättäneet, ettei saunamökki tarvitse ukkosenjohdatinta. ”Se lyö johonkin noista puista ensin”, isä sanoi minullekin. Minä olin silloin yhdeksäntoista. Hyvärisen Ismo oli silloin meillä kolmantena auttamassa, kun asennettiin huopakattoa paikalleen.
*
Mustaa. Mustalle. Tämä on surun maalarin työtä.
Sanotaan, että sillä, joka paljon tekee, viisaus löytyy ranteesta. Olin nähnyt heitä täälläkin, rakentavan hiljalleen maailmoitaan valmiiksi. Yhdellä kuorinrauta, toisella muurauskauha, kolmannella punainen Valmet. Tiesin puhuvani heistä jokaiselle ja jokaisen heistä kuuntelevan.
”Mustaa mustalle, juu-u”, he nyökkäilevät, ei muuta, mutta tiili asettuu tiilen viereen. Lastalla sipaisu, ylimääräiset laastit roiskis takaisin sankoon. Ja ojasta kivenmurikka ylös, että rauta vaan kolisee: ei hajoa Romppasen raktori, ei.
”Korjaa huovalla, kun huovalla on alun perinkin tehty”, he neuvovat ja oikeassa ovat: Neljältä ovat molemmat reiät paikattu, ja katto hieno ja uusi.
Jokohan uskallan kertoa äidin kuolemasta?
*
”Et sitten malttanut odottaa kevättä ja parempia maalaussäitä?” sanon äidille, joka sivelee turkoosia tuolin selkämykseen. Olemme keinulla, niemen kainalossa. Tämä on äidin lempipaikka. Täällä hän haluaa aina katsoa ison järven selkää.
Äiti katsoo minua kirkkain silmin ja naurahtaa, ettei keväällä enää ehdi.
On isän kanssa muita suunnitelmia. Ajattelevat lähteä yhdessä etelään, kun lentolippukaan ei maksa enää yhtään mitään.
