Lluís nousi rappuset ylös principal-kerrokseen ja koputti leijonanpäisellä kolkuttimella oveen, jossa luki Pelotón. Huolimatta siitä, että se oli hänenkin ensimmäinen sukunimensä isänsä mukaan, tuon nimen näkeminen kaiverrettuna metallilaattaan tuntui jotenkin pelottavalta. Kuin hän olisi mennyt jonkin täysin vieraan ihmisen asunnolle soittamaan ovikelloa.
Oviluukku rasahti. Se oli pyöreä oveen sahattu aukko, jota peitti kaksi kuperaa kiillotettua messinkilevyä, joissa oli säteittäisesti leikattuja rakoja, jotka sisältä vipua vääntämällä saattoi asettaa kohdakkain niin, että raoista näki ulos.
Hetken päästä ovi avautui ja isä seisoi hämärässä eteisessä.
”Sinä tulet myöhässä. Odotin sinua jo aamupäivällä. Eikö äitisi kertonut?”
”Mä olin niin pelästynyt, etten tiennyt mennäkö sisälle isän asuntoon vai juostako karkuun. Isä ei ollut lainkaan sellainen kuin muistin”, Lluís selitti Mallalle.
Hämmentyneenä Lluís astui sisälle pitkään käytävään, joka oli täynnä suljettuja ovia. Ulko-ovi paukahti kiinni hänen takanaan kuin vankisellin ovi.
”Tule!” isä sanoi ja käveli hänen edellä käytävän päähän ja työnsi auki parioven toisen puoliskon.
Ovet on tehty sitä varten, että ne pidetään suljettuina, isä oli aina muistuttanut heille lapsille.
Lluís muisti ajan, jolloin isä vielä asui kotona. Tuolloin hän ei ollut koskaan kyseenalaistanut sitä, että kaikki ovet olivat aina suljettuina ja ne piti muistaa sulkea ovesta kulkiessaan. Sen jälkeen, kun isä oli lähtenyt ja jättänyt heidät, äiti alkoi pitää ovia auki. Se oli aluksi tuntunut kummalliselta, suorastaan luonnottomalta. Aivan kuin asunto olisi alaston ja paljastelisi itseään jollakin asuntomaisen rivolla tavalla kaikelle kansalle.
Perhe oli tottunut nopeasti uuteen käytäntöön. Oppinut pitämään luonnollisena sitä, että avoimen oven ohi kulkiessaan näki huoneen sisällön ja siellä olevat ihmiset. Vaikka siltikin hän yhä edelleen – tottumuksen voimasta – aina koputti huoneen ovella sinne mennessään, huolimatta siitä oliko ovi auki vai ei.
Nyt, kun hän käveli isänsä perässä pitkin hämärää käytävää ohi tiukasti suljettujen pariovien, hän tunsi samalla uteliaisuutta ja pelkoa siitä, mitä niiden taakse voisi kätkeytyä. Aivan kuin lapsena, jolloin hän oli usein pelännyt, että ovi avautuisi äkkiarvaamatta ja jotain pelottavaa syöksyisi ulos huoneesta.
Huone, johon Lluís ja isä astuivat, oli avara ja kalustettu mahtipontisesti barokkihuonekaluin, jotka kyllä tyyliltään sopivat antiikkisen asunnon henkeen. Jotkin huonekaluista näyttivät etäisesti tutuilta.
”Istu!” Isä sanoi. Ja Lluís totteli empimättä.
”Soitin äidillesi”, hän sanoi kuin kyse olisi jostain hyvin epämiellyttävästä tehtävästä, ”ja pyysin tätä tapaamista keskustellakseni sinun tulevista opinnoistasi.”
Lluís oli täysin ymmällään. Hän oli mielessään kuvitellut, että tapaamiseen olisi aivan eri syyt. Ehkä isä haluaisi hänet luokseen asumaan tai lomalle jonnekin ulkomaille kanssaan. Ehkä isä ostaisi hänelle Vespan.
”Joitakin viikkoja sitten äitisi lakimies otti minuun yhteyttä. Hän ilmoitti varsin suorasanaisesti, että minun tulisi ottaa kustannettavakseni koulutuksesi. Kaikesta päätellen äidilläsi ei ole siihen varaa.”
”Helvetti, niin se piru vie sanoi. Ihan kuin mun äidin vaatimattomasta palkasta yliopistolla olis jäänyt neljän lapsen vaatettamisen ja ruokkimisen jälkeen jotain yli. Mä olin alkanut ymmärtää, että toisilla lapsilla oli merkkivaatteita ja niillä oli aina enemmän taskurahaa kuin mulla”, Lluís selitti tuohtuneena Mallalle.
Vasta vanhempana Lluís oli saanut selville, ettei hänen isänsä ollut maksanut edes elatusapua.
”Äitisi haluaa, että menet yksityiseen lukioon ja sen jälkeen aloitat yliopisto-opiskelun. Tietenkin – periaatteessa – olen samaa mieltä, sillä olethan poikani. Omaa lihaani ja vertani.”
Todellisuudessa äidin lakimiehellä oli ollut erittäin painavia argumentteja, eikä isän lakimies ollut voinut löytää niistä ainuttakaan porsaanreikää. Senkin Lluís onki tietoonsa myöhemmin.
Silloin Lluís kuuli oven hiljaisen napsahduksen ja hän ymmärsi, etteivät he olleet asunnossa kahden. Hän näki, miten ovi käytävällä avautui ja hyvin lyhyihin shortseihin ja hihattomaan puseroon pukeutunut nuori nainen sipsutteli vinottain käytävän yli toiselle ovelle ja meni siitä sisään.
”Carla – doctoranda, jota opastan”, isä sanoi aivan kuin olisi itsestään selvää, että Lluís tietäsi mitä tuo sana tarkoitti. Hän nousi ja meni sulkemaan huoneen oven, jonka Lluís oli vahingossa jättänyt auki.
Lluís ei ollut ehtinyt nähdä naisen ulkonäköä, eikä saattanut tietenkään päätellä tämän ikää. Mutta sen hän tiesi, että muutaman vuoden kuluttua isän uusi vaimo oli nimeltään Carla.
Melkeinpä voisi olla hänen tyttärensä, pahat kielet tiesivät kertoa.
”Niin mä sitten tein niinku isä halus. Ehkä vain sen takia kun mä tiesin, että se äijä maksoi koko lystin. Ja sitten, kun mä olin lukenut puolet kursseista, mä otin ja jätin koko homman kesken. Ihan vain piruuttani. Non scholae, sed vitae discimus.”
”Mut monien vanhemmat eroo. Ei kai se nyt vielä tee kenestäkään kusipäätä. Eikä sekään, että menee uudelleen naimisiin nuoren naisen kanssa. Sitäkin sattuu. Mun vanhemmat ei oo eronnu, vaikka niiden kyllä pitäis.”
”Et sä tiedä mitään mun isästä. Sillä on niitä hyviä kavereita, pankkiireja, tuomareita, poliitikkoja ja sellasia, joiden kanssa se liikkuu. Me, sen perhe, ei koskaan oltu yhtään mitään niiden rinnalla. Me oltiin sille vaan roskasakkia, jota saattoi kohdella miten tahtoi.
Se ei koskaan kertonu, mihin meni ja mitä teki. Äkkiä se vaan puhui telkussa tai joku sen haastattelu oli lehdessä. Se puhu jotain älykästä hevonpaskaa valtiontaloudesta ja kansainvälisestä rahoituksesta. Ja kaikki oli sitä mieltä, että se oli yksi Espanjan parhaita talousasiantuntijoita.
Kun se tuli kotiin matkalaukkujen kanssa, sitä ei saanut häiritä vuorokauteen ja meidän kaikkien piti olla hiljaa kuin hiiret. Me kysyttiin äidiltä, mitä tarkoitti SIN tai SYD sen matkalaukkuun liimatuissa lipukkeissa. Se paska oli käynyt Singaporessa tai Sidneyssä eikä tuonut meille edes tuliaisia.”
Loppujen lopuksi ilta oli hauska. Kun he erosivat, Lluís yritti saada Mallan lähtemään mukaansa. Hän käytti kaiken miehisen viehätysvoimansa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta tähän naiseen. Se, jos mikä sai hänet tuntemaan epäonnistuneensa. Mikään ei enää ollut kuten ennen. Olikohan hän tulossa vanhaksi?
Kävellessään kotiin Lluís päätti poiketa vielä yömyssylle nurkkabaariin, mikäli se olisi auki. Osoittautui, että baarissa oli yksityiset bileet. Oviverho oli vedetty melkein kiinni, mutta sen alta paistoi valo ja sisältä kuului musiikkia. Lluís ryömi oven alitse ja tilasi tuplaviskin. Jälkeenpäin hän ei muistanut, mitä oli tapahtunut. Ei edes, miten hän oli päässyt kotiin.
