Terveyskeskuksen ovi avataan aamukahdeksalta. Olen jo hyvissä ajoin liikkeellä, koska oloni on hutera monen kuumeisen päivän jäljiltä, ja eteneminen terveyskeskuksen mäelle tuntuu vaivalloiselta. Monia muitakin raahautuu oven taakse aivastellen, ja samalla taivastellen maanantaiaamun väentungosta.
”Minä sinnittelin viikonlopun yli, ettei tarvinnut päivystykseen lähteä, kun siellä on aina niin pitkät jonot”, joku yskii jonon perältä.
”No niinhän ne ovat, ei sinne vähässä kummassa lähde”, toinen vastaa jämerästi.
Syksy on selvästi tekemässä tuloaan, lennättäen puista irtoavia lehtiä ja pöpöjä pitkin pitäjää. Auringon säteet käväisevät kasvoillani vain vähän aikaa, tuulen kuljettaessa pilvenriekaleita terveyskeskuksen yli.
”Kun nyt ei satamaan alkaisi”, joku päivittelee, etsien turhaan sateenvarjoa laukustaan.
Oven avautuessa koko oirehtiva joukko suuntaa aulan ilmoittautumisautomaatille kaivellen Kela-kortteja valmiiksi esiin.
”Akuuttiinko olette tulossa? Kysyy automaatin vieressä päivystävä iso vartija pieneltä mummolta, joka yrittää tiirata paksujen silmälasiensa läpi automaatin valikkoa. ”Onko hengitystieoireita?” Vartija kysyy, ja mummo sanoo, että ei ole, vaan että hänellä on aika laboratorioon.
”Jaa, no painetaanpa sitten tästä painikkeesta”, vartija painaa peukalollaan automaatin näyttöä, niin, että koko automaatti heilahtaa, ja ohjaa likinäköisen mummon menemään kohti laboratorion odotusaulaa. Mummo köpöttää kävelysauvojensa kanssa laboratorion aulaa kohti, askelten lipsuessa välillä pelottavasti. Liekö pesuainetta jäänyt lattialle.
Otan oman vuoronumeroni akuuttivastaanoton hengitystieoireisten jonosta, ja etsiydyn istumaan sopivaksi katsomalleni paikalle. Siinä istunkin sitten seuraavat neljä tuntia. Välillä pääsen kyllä infoon, ja minut lähetetään taas paikalleni jatkamaan odottamista vastaanotolle. Väkeä kulkee edestakaisin. On nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, poikia ja tyttöjä. Jotkut vauvoista parkuvat kasvot punaisina, ja äidit ja isät hikoilevat yhtä punaisina lapsiaan kannellen ja yrittäen lohduttaa ja viihdyttää, toisinaan pulautuksia sylistään pyyhkien. Kännykät kilahtelevat ja soivat. Jotkut ihmiset kävelevät huonosti, jotkut ovat uupuneen näköisiä. Jotkut ovat hiljaisia, toiset taas äänekkäitä.
Hoitajat kulkevat reippaina huoneesta toiseen avaimia kilistellen ja hoitotarvikkeita kantaen, lääkärit harppovat kiireisinä käytävillä, paitsi nimiä huutaessaan seisovat mahdollisimman suorassa, pää hieman yläviistossa, jotta ääni kantaisi pitemmälle.
”Numero nollanollayksitoista!” Sinipukuinen hoitaja kajauttaa infon ovelta. Numeron omistaja ei ole ilmeisesti nähnyt sitä näyttötaululta. ”Nollanollayksitoista!” Hoitaja toistaa vielä isommalla äänellä. Laboratorion aulassa istuva likinäköinen mummo pitää lappukättään ylhäällä ja yrittää sanoa jotain, mutta hänen äänensä hukkuu aivastuksiin ja tuolien kolahduksiin. Hoitaja ei huomaa mummon käden heiluttamista. Näytöllä kilkattaa seuraavaksi numero nollanollakaksitoista.
Pitkä odottaminen väsyttää ihmisiä. Minuakin väsyttää. Kello lähestyy pian puoltapäivää. En ole jaksanut liittyä keskustelunavauksiin, joita pari vieressä istuvaa asiakasta ovat yrittäneet aloittaa. En jaksa mollata terveyskeskuksen palveluita. Kohtahan minä pääsen jo vastaanotolle, luulisin ainakin niin.
Mutta likinäköinen pieni mummo minua huolettaa. Hän on istunut jo kauan, vaikka hänellä piti olla aika laboratorioon. Miksi hän ei vieläkään ole päässyt sisään? Pitäisikö kysyä joltakin?
”Nollanollayksitoista!” Hoitaja huutaa. Vieläkin sama numero, ajattelen. Pieni mummo kampeaa itsensä ylös tuolista käsilaukku kyynärvarressa heiluen, ja suuntaa köpöttelevin askelin infohuonetta kohti. Ovi on avoinna, mutta juuri kun mummo saa kävelysauvansa oven sisäpuolelle, se alkaakin sulkeutua, ja on työntää nurin koko mummon. Hoitaja ehtii onneksi hätiin. Hetken kuluttua mummo kuitenkin tulee takaisin, ja suuntaa nyt päättäväisesti kohti laboratorion ovea. Oven päällä palaa punainen valo, mutta mummo ei luultavasti huomaa sitä, vaan köpöttää suoraan ovelle ja tarttuu kahvaan käsilaukkukädellään.
Hetken minusta tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt, tai kulkenut muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Mummon nykäistessä laboratorion oven auki, minulle tulee tunne, että samalla voimantunnolla hän on aikoinaan nykäissyt marraskuisen aamun kohmeessa navetan oven auki, ja mennyt sisälle lämpimän höyryn tulvahtaessa vastaan, tietäen tasan tarkkaan oman tekemisensä tärkeyden, merkityksen, ja välttämättömyyden. Silloin hän ei ollut tarvinnut kävelysauvoja. Hän oli ollut suoraryhtinen, ahkera, ja vastuullinen. Hän oli nähnyt hyvin, ilman paksuja silmälaseja. Hänen elämänsä oli ollut hyvä, vaikkakin raskas ja työntäyteinen. Varmasti hän oli monesti avannut navetan oven, vaikka syystalvi olikin kurittanut kulkutautien muodossa koko perhettä.
Rehellisesti sanoen, minun mielestäni mummolla oli tänään oikeus nykäistä laboratorion ovi auki.
Samassa minun numeroni ilmestyy näytölle. Pika-crp on ok. Virus se taitaa mokoma olla. Kuuntelen kotihoito-ohjeet hengitystietulehdukseen. Kasvomaski roskiin ovella. Käsien desinfiointi. En näe mummoa enää. Lähden kotia kohti, eikä minua enää harmita pitkä odotusaikani terveyskeskuksessa. Kaikki on suhteellista.
