Tarinavirta

”Doctora Laura?”

Laura Laihio seisoi jähmettyneenä miehen mustien silmien katseessa. Parrakkaat kasvot, paahtunut iho, kotkamaiset piirteet tuntuivat jotenkin tutuilta, mutta niiden paikantaminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Lauraa hätyyttänyt nuorukaisjoukko, lähinnä ulkomaalaistaustaisia, mutta kaikki alaikäisiä, nukkumaanmenoaikansa reilusti ylittäneitä, olivat kadonneet jonnekin kadunkulman taakse etsimään uutta uhria, kun porttiholvista oli ilmestynyt kolmen aikuisen miehen ryhmä, parrakkaita, karskin näköisiä aikuisia, jotka tulivat katsomaan mikä nuorella rouvalla oli hätänä ja yksi heistä jäi tuijottamaan Lauraa, ikään kuin tunnistaen hänet.

”San Vicente se Caguán”, 1978”, sanoi mies hänelle ja siinä se selitys oli. ”Olemme tavanneet” sanoi mies, vahvasti espanjan aksentilla ruotsiksi. Hän avasi takkiaan ja näytti arpea olkapäässään. Laura astui askeleen taaksepäin, mutta mies hymyili ja kysyi eikö hän vieläkään muistanut.

Mereltä puhalsi kylmä tuuli, Gävlen satama-alue ei ollut kaukana.  Brynäsin ruskeat tiilitalot ja Kellotorni tarjosivat erinomaiset kulissit ilman varsinaista asiaa kulkeville, yön pimeydessä, rikkinäisten katulyhtyjen korttelissa, lähes autioilla kaduilla. Laura Laihio oli ollut tapaamassa ystävätärtään, perulaista Maritzaa muutaman korttelin päässä. Auton hän oli jättänyt kotiin.. Ilta oli sujunut leppoisasti, espanjaa puhuen ja viiniä lipittäen, ja kun Laura oli lähtenyt kotiin, kello oli jo lähes yksitoista ja hän oli keveässä nousuhumalassa. Laura soitti miehelleen Eduardolle ja sanoi olevansa lähdössä. Kuusi korttelia valaistulle suuremmalle kadulle ja siitä muutama kortteli ja ei se tuntunut sillä hetkellä mitenkään vaaralliselta. Mikä oli sitten osoittautunut turhan optimistiseksi arvioksi.

Miehet saattoivat Lauran kotiovelle ja mies joka oli tunnistanut hänet pyysi hänen puhelinnumeroaan. Laura kirjoitti miehen numeron ylös ja lupasi soittaa. Hän muisti nyt kyllä miehen, mutta miksi hän oli täällä ja tässä.

Laura kertoi Eduardolle, joka oli ensin vihainen ja sitten helpottunut. Jostain syystä Laurasta tuntui vaikealta kertoa miehelleen tunnistaneensa, tai pikemminkin että hänet oli tunnistanut yksi miehistä. Viimeksi hän oli nähnyt espanjalaisen papin Joaquin Murcian alkeellisessa savitiilitalossa, kapean sängyn pohjalla, kuula olkapäässään. Laura oli kidnapattu työpaikan ovelta, San Juan de Caguanin sairaalan henkilökunnan sisäänkäynnin edestä,ja viety silmät sidottuina jeepillä vuorille Palos del Monte-nimisen kylän ulkopuolelle, vuorille, viidakkoon, jossa häntä odotti potilas, Kansallisen vapautusliikkeen ELN:n comandante Padre Joaquin, joka oli saanut kuulan olkapäähänsä. Ei tosin taistelussa kolumbialaista armeijayksikköä vastaan, vaan puhdistaessa kalashnikoviaan.

Perille päästyään häneltä oli poistettu side silmien edestä, mutta hänen vangitsijansa olivat asettaneet hiihtonaamiot ja huput päähänsä. Hänet ohjattiin lyhytsanaisesti valkoiseksi kalkittuun, tiilikattoiseen taloon ja vietiin heti suoraan potilaan viereen. Mies makasi harmaan huovan alla, hetekassa ilman lakanaa ja hänellä oli likainen rätti sidottu olkapään ympärille. Hänen paljas ylävartalonsa oli veren tahrima. Laura oli tunnistanut hänet heti sissien komentajaksi, espanjalaissyntyiseksi Padre Joaquiniksi, jota koko Kolumbian armeija etsi. Täällä, San Vicente de Caguanin provinssissa sisseillä oli väestön sympatiat puolellaan, mutta Laura oli luullut että he tukivat lähinnä Kolumbian toista, suurempaa sissiliikettä, FARC:ia ja että ELN operoi lähinnä satojen kilometrien päässä Antioquia-provinssin vuorilla ja viidakoissa.

Sissipäälliköllä oli kovat tuskat. Lauralla oli aina pieni lääkärinlaukku mukanaan ja hän kaivoi sieltä morfiiniampullin ja antoi sissille sen ruiskeena. Mies katsoi häntä tiukasti ja sanoi:

”Kukaan ei tule vahingoittamaan teitä millään tapaa, tohtori. Sain vahingossa kuulan olkapäähäni puhdistaessani asettani ja kuula on juuttunut jonnekin lihakseen tai jänteisiin. Meillä on sairaalassa jossa työskentelette vapaaehtoisena väkeä jotka tietävät teidät ja taitonne kirurgina ja että puhutte espanjaa.  Tehkää minulle se minkä olette vannoneet lääkärinvalassanne ja olette huomenna kotona ja toivottavasti emme tapaa enää. Ainakaan näissä merkeissä.”

”….Kunnioitan potilaani tahtoa. Pidän salassa luottamukselliset tiedot, jotka minulle on potilaita hoitaessani uskottu. Täytän lääkärin velvollisuuteni jokaista kohtaan ketään syrjimättä enkä uhkauksestakaan käytä lääkärintaitoani ammattietiikkani vastaisesti…

Laura oli kaivanut luodin miehen olkapäästä paikallispuudutuksella ja operaatio oli ollut helppo ja nopea. Hän oli ommellut haavan kiinni ja desinfektoinut huolellisesti asettaen steriilin sideharson siteeksi ja antanut hänelle jokusen antibioottitabletin, joka hänellä oli ollut laukussaan. Hän oli istunut hetken miehen sängyn vieressä ja kuunnellut miehen puhetta vallankumouksen tarpeellisuudesta, hallituksen korruptiosta, politiikkojen ahneudesta ja välinpitämättömyydestä ja poliittisen kulttuurin olemattomuudesta. Kansa äänesti kerta kerran jälkeen omia pahimpia vihollisiaan, oligarkkeja ja riistäjiä, valtaan. Mies oli kysynyt Lauralta mitä hän ajatteli kommunismista ja hän oli antanut oman tavanomaisen vastauksensa: upea ideologia ja kerrassaan hieno teoria joka kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska ihmiset olivat mitä olivat. Ei sosialismi sinänsä ollut paha asia, mutta se oli saavutettava parlamentaarisin keinoin.

”Tyypillistä skandinaavista sosiaalidemokratiaa”, sanoi sissi. Toimii ehkä siellä, missä kansa on paremmin koulutettua, muta ei ikinä täällä, jossa äänet ostetaan ja myydään, tietämättömyys ja korruptio rehottaa.” Ovella seisovat kaksi vartijaa, hampaisiin asti aseistettua patruunavyöt rinnan poikki, kuuntelivat tarkkaavaisina. Laura antoi sissille nukahtamispillerin ja sanoi hänen tarvitsevan lepoa. Hän oli lääkäri ja tullut vapaaehtoisena lievittämään sairaalan henkilökuntapulaa Ruotsin kehitysapujärjestön rahoittamana ja hän ei halunnut eikä hänellä ollut lupaa sekaantua politiikkaan. Hän joutuisi todennäköisesti poliisikuulusteluihin palatessaan, koska hänen katoamisensa oli tietenkin huomattu.

”Ette tiedä missä olette, ettekä tiedä kuka olen” sanoi mies. Loput voitte kertoa ilman mitään haittaa kenellekään. Olen kiitollinen teille avusta. Paluumatkanne huomenna tapahtuu myös peitetyin silmin. Mitä ette tiedä, ei teitä vahingoita,  ja lääkärinvalanne suojelee teitä vaikeuksilta. Toivoisinpa että maanne lähettäisi tänne enemmän kaltaisianne kauniita, nuoria, päteviä ja helläkätisiä lääkäreitä. Hyvästi, tohtori Laihio.  Vaya con Dios.

Laura vietiin talon perälle ja lukittiin makuuhuoneeseen, jossa oli sänky, tarjotin, jossa oli ruokaa ja pullotettua vettä ja huoneessa oli pieni ja alkeellinen vessa, jossa oli pesumahdollisuus ja juokseva vesi ja viemäri. Ikkuna oli raudoitettu. Yöpöydällä oli keraaminen maljakko jossa oli yksi korkea papukaijakukka.

Aamulla hänelle tuotiin aamukahvi ja maissikakku tarjottimella ja lasi appelsiinimehua. Sen jälkeen hänet vietiin jeeppiin, hänen silmänsä sidottiin ja matka kohti Caguania alkoi. Perillä oltiin vasta iltapäivällä ja kun hänet autettiin jeepistä alas, hänen kännykkänsä ojennettiin takaisin. He olivat sairaalan huoltosivulla. Silmiään hieroen Laura näki vain vilaukselta kun jeeppi kääntyi nurkan takaa poikkikadulle ja hävisi liikenteeseen.

Turvallisuuspoliisi (DAS) oli hakenut hänet kuulusteluun seuraavana päivänä. Luutnantti istutti hänet vastapäätä kirjoituspöytäänsä tuoliin ja puhutti häntä. Hänen kylmät, ilmeettömät liskonsilmänsä tuijottivat Lauraa. Pelonväreet kulkivat ylös ja alas Lauran selkää kun hän vastaili parhaan tietonsa mukaan luutnantin kysymyksiin.  Mitään varsinaista tietoa sissien piilopaikasta ei häneltä herunut; ei voi kertoa asioista mitä ei tiennyt. Luutnantti totesi että doctora oli syyllistynyt rikokseen hoitaessaan etsintäkuulutettua terroristia ja murhaajaa ja auttaessaan tätä jäämään henkiin. Mutta he voisivat keskustella asiasta lisää illallisella. Laura kieltäytyi kunniasta. Puhelin soi jossain vaiheessa, ja luutnantti puhui nopeaa espanjaa.

”Ajá. Si señor. Los suecos? Mejor, menos complicado. Listo.” (Ahaa. Kyllä, herra. Ruotsalaiset? Parempi niin, vähemmän ongelmia. Selvä.)

Luutnantti katsoi naista surumielinen ilme kasvoillaan. Selvästikin hän ei ollut tyytyväinen saamiinsa ohjeisiin. Hänellä oli ollut ehkä muita suunnitelmia nuoren vapaaehtoistyöntekijän suhteen. Hän oli jo mielessään avannut kaikki naisen valkoisen paitapuseron napit.

”Señorita, teidän maassaololupanne on peruutettu. Taksi tulee hakemaan teidät aamulla ja vie teidät lentokentälle. Olette siihen saakka vartioidussa kotiarestissa.”

”Saanko soittaa työnantajalleni, Ruotsin kehitysapujärjestölle SIDA:lle?”

”He tietävät asiasta jo. Olemme ilmoittaneet heille että terroristisympatioidenne takia olette ei-toivottu henkilö Kolumbiassa”

”Entä poikaystävälleni?”

Luutnantti ojensi hänelle puhelimen ja sanoi että hänellä oli kaksi minuuttia aikaa kertoa karkotuksestaan.

Eduardo oli ollut lentokentällä kun hänet vietiin koneeseen ja huutanut että hän tulee perästä, heti kun hänen maaseutuvuotensa oli ohi. Laura oli ollut hämmentynyt, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi hänet oli karkotettu. Lääkärinvalan tehneenä hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Toisaalta, miksi sissit olivat hakeneet juuri hänet, eikä paikallista lääkäriä tai vaikka Eduardoa tähän pieneen leikkaukseen oli myös hänelle mysteeri.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kylmä tuuli puhalsi Pohjanlahdelta Joe Hillin, olkipukin ja jääkiekon kaupungissa ja Eduardo teki teetä keittiössä. Pitäisikö hänen kuitenkin soittaa miehelle ja kysyä sitä? Miksi hänet? Miksi hänen oli saatava tietää?

Keskisuuressa ruotsalaisessa kaupungissa, illallispöydässä, silloin kun syötiin yhdessä, ei oltu puhuttu enää pitkään aikaan vallankumousteorioista, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai oliko aseellinen kansannousu tarpeellinen. Che Guevara-juliste oli otettu pois seinältä jo kauan sitten. Maailmantuskan oli korvannut keskustelu siitä, mikä voileipämargariini oli parasta, se missä oli merisuolaa vai se missä oli oliiviöljyä. Tai se mikä alentaa kolesterolia. Aamiaispöydässä ei enää keskusteltu dialektiikasta tai imperialismista.  Ei varsinkaan riistosta, Latinalaisen Amerikan avoimista suonista, eikä juuri kukaan edes muistanut kuka oli Eduardo Galeano. Nyt puhuttiin ystävien kanssa iltaa istuessa muista asioista, kuten viinirypäleiden soveltuvuudesta tiettyihin kasvuolosuhteisiin ja oliko pohjoisitalialainen pinot paremman makuista kuin auringonsuutelema sisilialainen viini. Kuka oli Costa Gavras? Mitkä tupamarot? Tuulivoimalan rakentaminen Gävlenlahteen oli tärkeää, ja ne jotka vastustivat  sitä olivat väärässä.

Perhonen päätti olla lentämättä liekkiin. Kala päätti olla uimatta rysään. Laura rutisti paperilapun pieneen myttyyn ja heitti sen keittiön poltettaviin roskiin.