”Minua kutsutaan intiaaniksi,
olen ylpeä siitä
olen kärsivällinen, suosittu ja leikkisä.
Haluan elää elämääni
tilanteen mukaan,
en voi sietää vääryyttä,
se tuottaa minulle tuskaa…”
”Indio me dice la gente
y para mí es un honor
soy además complaciente
popular y juguetón
Me gusta vivir mí vida
de acuerdo a la situación
no tolero la injusticia
porque me causa dolor”
Reynaldo Armas
Tributo al llano Vol 2
Kolumbian itäisten ruohotasankojen kesyttämättömät lakeudet, metsiköt, jokien rannat ja vuorten rinteet olivat aina olleet harvaan asutut ja kun Andien länsipuolelta alkoi hiljalleen virrata uudisasukkaita, pakolaisia, rikollisia ja käännyttäjämunkkeja muuliensa selässä, ensimmäisten kansojen ryhmät alkoivat vetäytymään kohti Amazoniaa, sulautuen osittain tulokkaiden kanssa samaksi kansaksi, mestitseiksi. Kitkatonta tämä sulautuminen ei kuitenkaan koskaan ollut. Vähälukuiset alkuperäisheimot olivat rauhaa rakastavia ja mitään sotaisuuksia ei alueella koskaan ollut: heimojen miehet hakeutuivat töihin paimentamaan karjaa. Intiasta alun perin Amerikan mantereelle tuotettu cebu/brahmankarja, trooppinen kyttyräselkäinen rotu soveltui hyvin puolivilliin elämään viidakon, vesistöjen ja lakeuksien Orinoquiassa, jossa tropiikki loi olosuhteet äärettömän monimuotoiselle biologiselle elämälle.
Haikarat istuivat lehmien ja sonnien selässä ja söivät eläimiä piinaavia tuholaisia, runsaat vesistöt suosivat lintujen lajirikkautta ja joet olivat täynnä syötäviä kaloja, mutta myös myrkkykäärmeitä ja mustia kaimaaneja. Jokien äyräillä asuivat kapybarat, joiden liha oli hyvin arvostettua heimojen padoissa ja grillivartaissa. Alkuperäisväestö oli asunut satoja vuosia symbioosissa ympäröivän luonnon kanssa, ilman huolta toimeentulosta, kunnes uudisasukkaat saapuivat ja valtasivat heidän metsästys- ja kalastusmaitaan, rikkoen tasapainon. Luonnonkansan elinehdot muuttuivat radikaalisti ja nyt monesta ensimmäisestä kansasta on vain rippeet jäljellä.
Macarenan karjatilan isäntä. Enrique Palacios Cuero ja pehtori, ajopäällikkö ja isännän pojat, Aicardo ja José Armero keskustelivat illansuussa ulkoverannalla. Aurinko oli laskemassa platanoviljelmän taa ja kanat kaakattivat etsien maissinjyväsiä nurmikolta. Naiset istuivat sisällä kattotuulettimien alla ja katselivat meksikolaisia saippuaoopperoita, Lapset juoksentelivat pihalla potkien palloa, toisiaan ja kanoja. Tavallinen illansuu, Casanaren eteläreunalla, lähellä Orinocoa.
”Sicuanit on taas käyneet varkailla. Joenrannan laitumelta on varastettu kolme nuorta mullikkaa.” José suuntasi sanansa isälleen. Miehet istuivat korituoleissa, juoden haaleaa olutta suoraan pullon suusta.
”Niistä tuholaisista pitäisi päästä eroon”, isä vastasi.
”Kylissä on paljon nälänhätää”, sanoi pehtori, mestitsi ja sicuani itsekin.
”Lääniä on kyllä, kasvattaisivat ruokansa, yucaa ja platanoa kasvaa jopa villinä”, Enrique kommentoi. ”Ei meillä ole velvollisuutta elättää laiskoja ja varastelevia intiaaneja. Jotain pitäisi keksiä”.
Miehet pohtivat asiaa useita päiviä. He olivat käyneet sicuanien kylässä, kolme tai neljä surkeaa majaa joen rannassa. Heille oli kerrottu, että joessa ei ollut enää kalaa, peurat ja capybarat oli metsästetty loppuun lähistöltä. Valkoiset olivat tehneet metsästysretkiä, pääkaupungista oli tullut valkoisia safarille ja ampuneet villisiat, kauriit, hirvet ja joenrannan chiguirot.
Lapset olivat nälkiintyneitä, tulirokko ja polio olivat riehuneet kylissä, joissa sata vuotta sitten ei tunnettu näitä sairauksia. Eivät he olleet käyneet varastamassa karjaa. No mitä heillä padassa sitten kiehui? Kalkkarokäärmeitäkö?
Provinssissa oli jo pitkään hoidettu tällaiset asiat ilman virkavallan apua. Lähimmän kaupungin poliisiasemalla oli kolme miestä, jotka hoitivat rutiinitehtäviä, poliisipäällikkö, kaksi sihteeriä ja lähetti. Ennen kuin joku poliiseista ehtisi kolmen päivän matkan päähän Macarenan tilalle, jeepillä tai hevosella, melkein samantekevää, todistusaineisto olisi jo ollut pitkään kadonnut sicuanien vatsoihin. Intiaaneja ei enää metsästetty, sivilisaatio oli saapunut näillekin etäisille seuduille jo parikymmentä vuotta sitten, kun viimeiset intiaanijahdit oli tehty. Nyt elettiin 70-lukua, edistyksen aikaa, mutta pääkaupunki instansseineen oli vieläkin kahden viikon matkan päässä ajoneuvoilla ja lentäen lähimmästä kaupungista, pikkukoneella kolme tuntia.
Intiaaneille järjestettiin pidot. Ulos, pihalle katettiin pitkä pöytä joka notkui possunpaisteja, vasikkaa tasangon tapaan loimutettuna vartaissa, riisikattiloita, papukeittoa, yucaa ja platanoja röykkiöinä, kanaa riisin kera, vihanneksia, salaatteja ja hedelmiä. Jälkiruuaksi katettiin maracuyávanukkaita, kakkuja, hyytelöitä. Intiaanikylään lähetettiin viesti että pöytä oli katettu, tuokaa lapset myös.
Ja he tulivat. Ensin hieman varovaisesti lähestyen notkuvaa pöytää, josta kantautuivat tuoksut jotka toivat veden kielelle. Intiaanilasten mustat silmät loistivat. Miehet ja naiset ilahtuivat kotitekoisen maissiviinan paljoudesta, sokeriruokoviinasta, olutpulloista. Lapsille oli tarjolla coca colaa, fantaa spritea. Isäntäväkeä ei näkynyt joukossa tervetulotoivotusten jälkeen.
Pidot jatkuivat myöhään yöhön. Lapset nukahtivat tuoleihin nurmikolle. Kun maissiviina ja aguardiente olivat loppuneet piha oli täynnä juopuneita tai nukkuvia sicuaneja. Puolenyön jälkeen talon miehet tulivat teräaseineen, macheteineen ja veitsineen ulos pihalle ja teurastivat kaikki kylläiset ja nukkuvat intiaanit. Lapset myös.
Ajat olivat muuttuneet ja rikos ei jäänyt huomioimatta. Paikallinen media lähetti toimittajia poliisien mukaan. Tilan isäntä poikineen tuomittiin paljon huomiota herättäneessä oikeudenkäynnissä elinikäiseen vankeuteen, ruuan valmistaneet ja tarjonneet naiset taas vapautettiin, koska he eivät olleet perillä suunnitelmasta. Pehtori, joka ei ollut osallisena suunnitelmasta eikä paikalla verilöylyn aikana todisti työnantajaansa vastaan. Murha-aseet löydettiin ja joukkohauta myös. Tapaus herätti paljon huomiota koko maassa ja televisio ja lehdet uutisoivat tapahtumasta.
Macarenan veriset pidot oli viimeinen tasankojen intiaaneihin kohdistunut verilöyly, mutta intiaaniväestön kohtalo oli jo sinetöity.
