Tarinavirta

Sergei leijui. Se ei ollut mitenkään hänen oma päähänpistonsa. Eräänä aamuna herätessään hän vain huomasi, että patja ei painanut hänen kylkeään niin kuin se tavallisesti painoi. Peitto lepäsi hänen päällään niin kuin pitikin, mutta se laskeutui liian ilmavasti molemmin puolin. Sergein jalat sojottivat vähän hajallaan ilmassa, toinen osoitti kohti ikkunaa, toinen keittiötä, ja Sergein pää lepäsi mukavasti ilmassa, kymmenen senttiä tyynyn yläpuolella.
Sergein ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että hän nukkui vielä. Hänelle oli ennenkin sattunut, että hän oli uskonut heränneensä, ja sitten todella herännyt vasta vähän myöhemmin. Joskus niin kävi monta kertaa peräkkäin. Mutta tämä oli todella elävän tuntuinen uni. Vaikka toisaalta niinhän ne aina olivat.
Sergei leijui levollisena ja odotti heräämistä. Hän käänsi kylkeä ja pani merkille, miten kätevää oli kääntyä, kun ei tarvinnut vaihtaa asentoa patjaa vasten. Ja toisaalta miten hankalaa ilman tukipistettä. Peittokin liukui helposti yltä, jollei pitänyt varaansa. Hän hivutti sen takaisin päälleen. Peiton reunojen alta karkasi vähän unenlämpöistä ilmaa, joten Sergein olo ei ollut ihan niin mukava kuin se olisi voinut olla. Hän koetti asettaa peiton niin, että se oli symmetrisesti hänen ympärillään ja laskeutui joka puolella tiiviisti patjalle.
Olipa uni todella todentuntuinen! Eikä se osoittanut mitään merkkiä loppumisesta. Sergei kurkotti pikku pöydälle vuoteen vierelle ja vilkaisi kelloa. Se oli paikallaan siellä, samoin kirja, jota hän oli lukenut. Kaikki paikallaan. Rullaverhojen laidoista loisti alkavan päivän kirkkaus, säteet sinkosivat vähän vinoon ripustetun verhon laidan ohi ja piirsivät kirkkaan viirun lattialle. Vähän pölyä leijui auringonsäteissä, se oli varmaankin irronnut vuoteesta Sergein pyöriskellessä.
Sergei odotti. Ja odotti.
– Naurettavaa, hän sanoi äkkiä ääneen ja säikähti saman tien omaa ääntään. Hän kurottautui taas katsomaan kelloa. Se oli edennyt, useita minuutteja, aika lailla kuten Sergein sisäinen kello ennustikin, ja se hälyttäisi pian. Aika kulki juuri niin kuin se hereillä ollessa kulki. Auringonsäde oli jo siirtynyt hieman. Sergein oli vastahakoisesti alettava harkitsemaan sitä vaihtoehtoa, että hän oli sittenkin jo hereillä, aivan todella.
Hän tuuppasi peiton syrjään ja pyörähti impulssin voimasta samalla päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen piti ottaa tukea patjasta. Hän hivuttautui varovasti sängyn reunan yli ja kääntyi istuvaan asentoon. Jalat jäivät muutaman sentin päähän lattiasta. Hän koetti nousta seisomaan mutta oli kaatua, sillä hänen jalkansa eivät saaneet mistään tukea. Kissa, joka oli nukkumassa matolla, säikähti, sähähti ja juoksi kauemmas. Sergei otti tukea tuolista ja seinästä ja sai hilattua itsensä kylpyhuoneeseen. Hän harjasi hampaat lavuaarista kiinni pitäen ja meni sitten suihkuun. Suihkun ajan hän leijaili suihkukaapissa lämpimän veden alla ja oli nukahtaa siihen.
Harmi kyllä Sergei ei voinut jäädä kotiin leijuskelemaan, sillä työpäivä oli alkamassa. Nolo ja vähän arveluttavakin tilanne. Mutta sähkö ja vuokra piti maksaa, ja kissanruoka oli loppumassa. Hän etsi kaapista raskaat maihinnousukengät ja sitoi nilkkapainot nilkkoihinsa. Hän otti kokeeksi muutamia askeleita. Jos ei välittänyt siitä, että jalat liikkuivat jähmeästi kuin olisi kulkenut veden alla, olo tuntui aika normaalilta. Ainakin koivet laskeutuivat lattiaan asti. Sergei lähti ulos.
Heti ulko-ovella tuuli oli vähällä viedä Sergein mukanaan. Hän tarttui kaiteeseen ja odotti tuulen laantumista, mietti sitten hetken ja valitsi reitin, joka veisi toimistoon mahdollisimman mutkittelevia ja suojaisia kujia.
Matka sujui hyvin aina joen ylittävälle sillalle asti, missä talorivit loppuivat ja niin myös niiden antama suoja. Hän odotti, että ilma rauhoittui vähän ja lähti ylittämään siltaa. Puolivälissä tuulenpuuska kuitenkin irrotti hänet sillankannesta. Hän koetti haroa tukea ohi lipuvista autoista ja vastakkaisesta sillan kaiteesta, mutta ote lipsui ja hän pyyhkiytyi kaiteen yli ja joen päälle.
Toistaiseksi tuuli kantoi häntä, mutta hän tajusi, että jos tuuli laantuisi hän vajoaisi veteen. Hän irrotti nilkkapainot ja antoi niiden pudota. Maihinnousukengät eivät antaneet hänelle riittävästi painoa, joten nyt hän leijaili tuulen mukana melko lailla vakaasti samalla korkeudella.
Hän ohitti ravintoloiksi muutettujen veneiden rivin ja huusi apua, mutta tähän aikaan aamupäivästä ravintolat olivat kiinni eikä kukaan tuntunut olevan paikalla. Rannalla oli joitakin ihmisiä kävelyllä, mutta joko liikenne esti heitä kuulemasta Sergein huutoja tai he eivät vain osanneet etsiä katseellaan huutajaa oikeasta suunnasta, ylhäältä. Niin Sergei ajelehti edelleen. Hän ohitti rantakahvilat, liikekortteleita, saavutti joen mutkan ja leijaili toisen jokea ylittävän sillan yli, ja lopulta työpaikkansa ohitse.
Hän näki suoraan Marvel-Campbell-McKinleyn kuudenteen kerrokseen. Hänellä oli siellä leppoisa postittajan työ, ei liikaa juoksemista ja mukava henkilökunta. Nyt se näytti liukuvan ohi. Hän huiskutti ihmisille, joita näki ikkunoissa. Pari työntekijää mainontaosastolta tuli ikkunaan katsomaan. He vilkuttivat takaisin.
Talo jäi taakse ja hän ajautui kohti puistoa ja huvipuistoa. Siellä maailmanpyörä pysäytti hänen matkansa. Metallirakennelma törmäsi hänen kylkiluihinsa, hän voihkaisi, ja juuri kun hän oli liukumassa laitteen ohitse, hän onnistui saamaan otteen sen metallirungosta.
Hän kapusi ensin koriin suojaan tuulelta, mietti hetken mitä tehdä ja lähti sitten laskeutumaan alas tukirakenteita pitkin. Mutta kun hän pääsi maahan, hän kohtasi tutun ongelman: miten pysyä siellä. Sergei poimi kiviä ja hiekkaa maasta ja täytti niillä taskunsa ja lähti hoipperehtimaan työpaikalleen.
Sergei tuli myöhässä. Hän voisi kyllä työskennellä tunnit sisään myöhemmin, se ei ollut hänen pääasiallinen ongelmansa, mutta työnteko sujui edes jotenkin vain jos hän piti koko ajan työpöydästä kiinni. Retket kahvihuoneeseen olivat aivan uhkapeliä.
Hän sai myös huomata, että tästä lähtien sählymatsit työporukan kanssa eivät sujuisi ollenkaan. Vaikka hän kiinnitti nilkkapainot jalkoihin, hän lähti pienestäkin lyönnistä leijailemaan kentän yläpuolelle eikä kyennyt enää tähtäämään palloon, saati ottamaan vastaan syöttöjä. Kun hän sai pallon, hän yritti turhaan kiepahtaa ilmassa vastaanottamaan sitä. Ja jos hän osui, pallo saattoi yhtä hyvin lentää omaan maaliin, viereiselle kentälle tai kattorakenteisiin. Hän sai jäädä joukkueesta.

Sergein ongelma ei ottanut korjaantuakseen. Joka aamu hän heräsi yhtä keveänä kuin ennenkin. Hän kulki varovaisesti työpaikalle painokengät jaloissaan ja kiviä taskussa, ja tuulisina päivinä hän ilmoitti itsensä sairaaksi. Lopulta poissaoloja kertyi liikaa, ja Sergei sai lopputilin.
Sählyn tilalle hän etsi korvaavaa lajia uinnista, mutta vesi kannatteli häntä liiankin hyvin. Hän oli kuin ilmatyynyalus, hän sai juuri pidettyä itsensä pinnan lähellä kauhomalla vettä allaan. Pyöräillä hän ei uskaltanut, paitsi kaupungin tappavan liikenteen takia myös siksi, että pyörä irtosi kaarteissa maanpinnasta. Hän yritti kerran. Tie, jota hän ajoi, teki lähellä joen rantaa jyrkän mutkan vasemmalle, ja Sergei ajoi siitä kohtaa suoraan läpi ruusupensaiden. Pyörä takertui pensaisiin ja Sergei jatkoi jokseenkin suoraviivaisesti joen partaan yli ja aina joen toiselle puolelle, missä hänen matkansa vihdoin pysähtyi 1400-luvulla rakennetun linnan tukevaan seinään.
Oikeastaan ainoastaan painonnosto kävi lajina, kunhan ei tehnyt liikkeitä, joissa käytettiin omaa painoa apuna. Sergei ei pitänyt painonnostosta.
Illanvietot muuttuivat mutkikkaiksi. Kun hän sai ennen hukutettua pubeissa työmurheensa, nyt hän aina ajautui vääriin pöytiin tai baarimikon silmille tai päin portsaria. Ei auttanut, vaikka hän selitti että ei ollut humalassa, hän sai mennä.
– Tule alas sieltä, poke sanoi.
– En minä voi.
– Tulet alas tai menet ulos, poke sanoi yhtä määrätietoisena, ja kun Sergei ei kyennyt laskeutumaan poken tasolle, tämä paiskasi hänet ulos tuuleen. Näin kävi joka kerta, ja Sergei sai viettää loppuillan leijuskellen yksin huoneessaan, televisiota katsellen, tai jossakin yökahvilassa käsi pöydänreunassa kiinni katselemassa sen kelmeitä valoja ja kalpeita asiakkaita.
Eräänä torstai-iltana Sergei kuitenkin laahusti nilkkapainojen turvin kuuntelemaan post-noise ravea, omituista ja toistaiseksi armeliaan vähän tunnettua musiikkityyliä. Sergei pääsi sisään, joi muutaman oluen ja kun bändi aloitti, hiipi keskilattialle kuuntelemaan. Vastoin odotuksia musiikissa oli rytmejä jotka houkuttivat tanssimaan ja Sergei alkoi pogota. Aluksi varovasti, mutta pikku tuiskeessa hän vähitellen innostui. Hän törmäili ja potki muita tanssijoita, mutta paikassa, jossa kengät tarttuivat oluesta tahmeaan lattiaan ja jengi törmäili ja kaatoi drinkkejä rinnuksille, siitä ei välittänyt kukaan. Hän tanssi ja räpiköi lattian yllä välillä sivuttain ja pää alaskin päin, kunnes tunsi jonkun vetävän hihastaan.
– Moi!
Sergei katsoi alaspäin ja näki ruskeahiuksisen tytön, joka osoitti salin laidalla olevia pöytiä ja huusi:
– Tuu tonne istuun, mä oon siellä.
– Okei.
– Sergei lopetti tanssimisen ja laskeutui muihin tanssijoihin tukeutuen hitaasti lattialle. Hän otti joitakin varovaisia askelia ja onnistui poukkoilemaan tytön perässä.
– Sullon aika persoonallinen tyyli, tyttö sanoi kun Sergei oli asettunut pöytään. – Voinko mä hakee sulle kaljan?
– Joo kiitti. Meinaatsä juottaa mut vai?
– Hehheh. Venaa tässä.
Tyttö haki oluet ja istui Sergein viereen, joka piti tiukasti kiinni pöydän reunasta sillä hänen takapuolensa pyrki koko ajan nousemaan divaanilta.
– Miks sä tanssit noin? tyttö kysyi.
– No siis minkä mä teen. Mä en vaan pysy maassa. Katso.
Sergei näytti. Hän irrotti nilkkapainot ja jäi leijumaan tuolin ja pöydän väliin, muutaman sentin päähän lattiasta.
– Mageeta! tyttö sanoi silmät loistaen. – Sä oot vähän niinku mä yöllä joskus, mut se on unta. Miks sä teet noin?
– Kun tietäs.
Sergei kiinnitti painot takaisin nilkkoihin.
– Ootsä duunissa jossain?
– Olin Marvelcampb… yhdessä toimistossa, mutta sain monoa. Minun suhtautumiseni työhön oli kuulemma ”liian kevytmielistä”. Tosi vitsikästä.
– Eli sulla ei ole duunia huomenna.
– Ei ole joo. Eikä kohta sähköjä kämpässä. Pitäs löytyä jotain pian tai mä olen myös ulkona kadulla.
– Mulla vois olla sulle duunipaikka.
– Missä?
– Sirkuksessa.
– No just. Niin kuin ennen oli parrakkaita naisia tai kääpiöitä siellä näytillä?
– Ei kun sä voisit treenata jotain. Vaikka meidän ilma-akrobatiaryhmään. Sun kyvyillä olis käyttöä. Ihan tosi. Venaa.
Tyttö nousi ja katosi ihmisjoukkoon, palasi kohta mukanaan silinterihattupäinen mies. Miehen kasvot oli maalattu puoliksi valkoisiksi ja mustiksi, raja kulki vinottain kasvojen poikki.
– Tää on Sergei. Sergei, tää Victor on meidän ohjelmavastaava.
– Okei.
– Näytä jotain.
– Niinku mitä?
– No siis se sun juttu.
Sergei irrotti taas painot, hivuttautui pöydän viereen ja nousi seisomaan. Hän ei pysähtynyt vaan antoi jalkojen kohota ilmaan kunnes hän leijui pöytien tasalla.
– Viittitkö ottaa kiinni, hän sanoi tytölle.
– Joo, sori. Tyttö otti Sergeitä jalasta ja katkaisi hänen nousunsa ennen kuin hän olisi jatkanut matkaa valonheittimiin ja ilmastointiputkistoihin. Victor katsoi ja sanoi sitten:
– Pystytkö tekemään voltin siinä.
– Tässä?
– Niin juuri.
Sergei yritti kiepauttaa itsensä ympäri. Ilmasta ei saanut minkäänlaista tukea, joten hän ei päässyt puusta pitkään. Vasta kun tyttö ojensi kättään avuksi, Sergei sai ponnistettua siitä ja onnistui pyörähtämään. Samalla hän pyyhkäisi tytön tuopin alas pöydältä. Victor ja tyttö väistivät ja tyttö pysäytti Sergein pyörimisen.
– Mahtavaa. Haluatko tulla meille duuniin?
– Siis niinku mitä tekemään? Trapetsille?
Victor nauroi.
– Niinkö luulet? Arvaa kauanko nämä meidän akrobaatit on treenannu, että ne voi vetää läpi sen shownsa. Et todellakaan! Sä tappaisit kaikki kun koikkelehtisit siellä. Mut kyllä me jotain keksitään.
– Jos osana tukiryhmää? tyttö ehdotti.
– Ootas mä mietin. Sä voisit olla kyllä siellä ylhäällä, mut ei sua siihen sekaan laskettaisi. Tai venaas, jos sä –
Näin Sergei löysi uuden uran ilmaklovnina. Joka ilta hän kipusi trapetsille trapetsitaiteilijoiden matkassa ja pysyttäytyi tiiviisti toisessa tornissa kun artistit esiintyivät. Lopuksi hän sitten tarttui yhteen trapetseista, heilautti itsensä kohti vastaanottajaa, irrotti ja lensi karkeasti ohi. Se kirvoitti yleisöstä aina kauhun huutoja, joskus sellaisen kirkumiskuoron, että sirkuksen johtaja pohti jo välillä oliko esitys enää lapsille sopiva. Mutta toisaalta olihan sirkuksissa aina eletty hengenvaaraa hipoen, niin että miksei. Yleisö kohahti helpotuksesta, kun Sergei jatkoi lentoaan ja törmäsi pehmikkeisiin, joita oli siroteltu huomaamattomasti sirkusteltan kattoon. Siellä hän tarttui köysiin, sitoi vetoköyden silmukan jalkaansa ja purulla temmeltävät klovnit kiskoivat hänet alas. Aukusti-klovnit riitelivät usein ja Sergei leijaili pitkät ajat yleisön yllä, osoittaen turhautumistaan viemällä käsiä puuskaan, huokailemalla ja nojaamalla päätään käsiinsä. Yleisö oli riemuissaan.
Tytön nimi oli Solange, ja vuotta myöhemmin he menivät naimisiin. He vaihtoivat sormuksia kuumailmapallossa kaupungin yllä, pallo ajelehti verkalleen ympäröivälle maaseudulle ja laskeutui hiljaa nummelle, mistä kukaan ei osannut vähään aikaan sitä etsiä.