Käänny vasemmalle, navigaattori ohjasi. Olin ristinyt sen puheen monotoottaamiseksi. kun keksin kummityttäreni Valpurin kanssa sanaleikkejä. Valpuri itse oli kerran ajellessamme alkanut kutsua laitetta napokaattoriksi.
Olimme ajelleet jo tunnin toukokuisessa auringossa ulos kaupungista. Hyvinkään kohdalla käännyimme Kytäjälle. Laite ohjasi meitä kohti Läyliäisten Yli-Myllyä.
Turvapaikkoja elämälle- kirja oli tutustuttanut minut Luonnonperintösäätiön toimintaan ja paikkoihin. En ollut tiennyt. että säätiö oli ostanut jo suuren määrän tiloja ja metsiä, jotka saivat jäädä elämään omaan luonnonmukaiseen tapaansa.
Yli-Myllyn tila kiehtoi mieltäni ja päätin lähteä katsomaan, miltä tuo turvapaikka näytti, kun oli saanut kasvaa vapaasti kymmenisen vuotta.
Tässä pitäisi tulla kohta iso golfkenttä, Verno sanoi.
Harrastatko golfia?kysyin.
En minä, mutta palokunnasta eläkkeelle jäänyt työtoveri harrastaa, on kehunut joskus kenttää.
Vilkaisin Vernoa. Hän oli mutkaton matkatoveri, vaikka yllättäen tämä yhteislähtö keksittiin. Joskus jäimme juttelemaan portaissa tavatessamme. Tiesin hänen retkeilevän luonnossa. Kerran kysyin häneltä, miten hyvin hän tunsi luonnonperintöpaikkoja. Kävi ilmi, että poika oli käynyt Kyöpelinvuorella, Limbergissä ja Mörkökorvessa. Minä kerroin suunnittelevani käyntiä Yli-Myllyssä.
Sehän on aika lähellä, poika innostui. Tekisi melkein mieli liftata kyytiisi, hän naurahti.
Oletko tosissasi? Tule ihmeessä mukaan, jos päivä sopii sinulle. On rattoisempaa ajella toisen kanssa, ehdotin.
No, jos noin ajattelet, hän vastasi melkein ujosti. Nuorihan hän oli, en osannut arvata ikää, kun olemus oli noin riuska ja vahva. Matkalla kävi ilmi, että Verno oli täyttänyt kaksikymmentä seitsemän. Hymyilytti, kun muistin itseni tuon ikäisenä.
Jokainen matka muuttaa elämän päämäärää, olin lukenut jostain.Halusin muutosta, mutten tiennyt, mistä se voisi tulla.
Töissä siellä? kuulin Vernon kysyvän.
Anteeksi, en kuullut, mitä kysyit.
Mietin, oletko töissä vakituisesti siellä kuntosalilla.
Olin tehnyt jo lyhyitä vuoroja, kun Aviva halusi levätä ennen synnytystään.
Tämä on tilapäistä. Olen ristinyt itseni tilketyöntekijäksi. Teen muutaman työvuoron silloin tällöin. Työpaikallani kävi leikkuri ja tuli lomautus.
Vai niin, hän vastasi myötätuntoisesti. Olen joskus miettinyt, miten ihmiset selviävät, kun joku äkillinen onnettomuus iskee, Verno pohti.
Minullekin tarjottiin kerran vuosia sitten kriisiapua, mutten halunnut, paljastin hänelle.
Ei kaikki halua. Siihen on kai monia syitä, hän pohti.
Miksi olin kieltäytynyt kriisiavusta synnyksen ja lapsen kuoleman jälkeen? Nyt yht äkkiä tajusin. Se oli Jarin ilme, huojentunut välähdys hänen kasvoillaan. Terapiaa tarjottiin meille yhdessä. En halunnut mennä hänen kanssaan. Näin pitkään kesti totuuden nouseminen pintaan mielen pohjalta. Kun totuus vasta pukee kenkiä, on valhe kiertänyt jo maailman.
Luultavasti minua auttavat tällaiset Yli-Myllyn retket ja se, että teen jotain uutta.
Istuimme hetken hiljaa.
Mikä luonnonperintöpaikka on sinusta kiinnostavin,?kysyin Vernolta.
Ne on maisemaltaan aika erilaisia, kallioinen Kyöpelinvuori jotenkin majesteettinen. Siellä kiipeily vaatii ihan kuntoa. Isot muurahaispesät näyttivät vaikuttavilta. Alhaalla solisi monen puron laakso, jossa liikkui paljon eläinlajeja, lintujakin. Näin jopa harvinaisen idänuunilinnun.
Mistä sen vuoren nimi on peräisin?
Siihen on monta syytä. En kaikkia muistakaan. Ruotsissa kutsutaan vastaavaa Lasivuoreksi. Taivas kuviteltiin kauan sitten lasiseksi ja sen huipulle paratiisi.
Oho, Kyöpeliä, naimattomien paikkaa pidettiin paratiisina, tuhahdin.
Samassa golfkenttä alkoi häämöttää tien oikealla puolella. Hyvä ilma oli houkutellut sinne pelaajia.
Nyt emme ole enää kaukana, Verno arveli.
Tie mutkitteli, vanha tienpohja se varmaan oli, tuskin paljonkaan oikaistu alkuperäisestä. Läyliäisisten keskustassa oli aikanaan kulkenut kapearaiteinen rautatie ja seissyt pieni vihreä rautatieasema. Nyt oli jäljellä Vesikopintie, joka seurasi entistä ratapohjaa.
Erikoista, että täällä on joskus tarvittu rautatietä, Verno ihmetteli.
Olipa kerran ja sitten ei ollutkaan, mumisin.
Mikä se on?
Vain vanhan kansansadun alku.
Kun lähestyimme paikkaa huomasimme pysäköityjä autoja. Onkohan täällä isompikin tilaisuus?
Lähestyimme pihapiiriä, lapsijoukko pelmahti puun takaa esiin ja vanhemmat katselivat alueen läpi virtaavaa Koira-jokea. Talon ovi oli auki ja ihmisiä seisoi portailla menossa sisälle. Keski-ikäinen nainen tuli tervehtimään ja sanoi nimeksseen Mari Saliini.
Oletteko ensi kertaa Yli-Myllyssä?hän kysyi.
Kyllä. Onko täällä aina näin paljon väkeä?
Ei tosiaankaan. Nyt sattuu olemaan Lopen luonnonystävien retkipäivä. Haluatteko katsoa sisätiloja? oppaamme kysyi ja läksi portaita kohti.
Asumattomassa talossa ei tullutkaan usein käytyä, varsinkaan kun pihapiiri aukeni näin kukoistamaan valmiina pienten rakennusten keskellä. Keltainen talo oli mansardikattoinen. Sisällä meitä ympäröi merkillinen tunnelma. Asumisen jäljet oli jätetty paikoilleen, kuin joku olisi vasta poistunut jokapäiväisistä askareistaan. Koti aukesi luottavaisena tutkittavaksemme. Päiväkirja repsotti avonaisena piirongin päällä ja keittiössä astiat odottivat tiskaamistaan. Kiertelimme ja katselimme paikkoja.
Laskeuduin alas portaita ja menin katsomaan avointa ulkorakennusta. Siellä oli malaaistalon kalustoa ja työkaluja. Olipa pysähtynyt maailma, vain luonto kasvoi ja oli jo selvästi hiipinyt valloittamaan tilaa ja piiritti rakennusta kovaa vauhtia.
Nousimme rinnettä ylös metsikköön, jossa komeat sammaleet kasvoivat hämärässä kaatuneiden puiden keskellä. Kumarrui katsomaan jäkälämattoa. Mieleeni muistui Turvapaikkoja – kirjassa ollut runonpätkä:
Metsä saa hengittää syvälle
samettimatto kattaa sienille
tanssilattian
pieneliöille parhaan pöydän
nakertaa ja nauttia.
Tutkittuamme paikan päivä hupeni ja vaati meitä kotimatkalle. Päätimme palata Karkkilan kautta. Tie poimuili metsä-ja peltomaisemien keskellä. Välillä tultiin sillalle, jonka alta kapea joki vilahteli tien toiselle puolelle. Olisipa hauska kulkea sitä kanootilla, tuumin ajatuksissani. Vasemalla seisoi tienviitta Kiramonraitti. Miten paljon maailmassa olikaan paikkoja, jotka ohitin ja arvasin, etten tulisi enää milloinkaan niiden kohdalle.
Mutta arvasin väärin. Elämäni matkakertomus oli vasta alkamassa.
