Tarinavirta

RÃœTGER WOLGEMUTH

Rütger on juuttunut istumaan vailla tarkoitusta jonkun tyhjäksi jättämään pöytään kahvilan katukarsinan sisäpuolelle, ehkä aikomuksena oli ottaa jotain, mutta koska pöytä oli jo merkitty puolityhjillä astioilla hän kuvitteli saavansa olla hetken rauhassa. Pienestä  espressokupista nousee  tunkkainen jäähtynyt lemu, Rütger ajaa sormellaan vesilasia ympäri pöydän pintaa ja leikkii sen olevan tivolin törmäysauto. Niistä hän piti lapsena. Nyt ajatus törmäämisestä toiseen kumilla topattuun leikkiautoon saa hänet säpsähtämään kivusta. Käsi nousee vaistomaisesti rintaa peittävälle siteelle paidan ja nahkatakin alla.

Punaisen markiisikankaan alle eksyy kadulta pyörteinen tuulahdus ja pörröttää Rütgerin violettia tukkaa silmille, tuuli on raikkaampi kuin kuvittelisi tällaisena kuivana pölyisenä päivänä. Konstanzin katuja siivotaan talven jäljiltä, ilmassa leijuva tympeä hiekka tunkeutuu syvälle huokosiin ja aurinkolasien taakse.
Rütger parkkeeraa juomalasin kahvikupin vierelle siististi, huomaa sen reunasta tarttuneen sormiin heleän punaista huulipunaa. Sitä tekisi mieli maistaa, sen tuoksun tuntee haistamattakin, se muistuttaa epämääräisesti jostakin jota joskus on väkisin kokeillut.

Dietmar ottaisi hänen kädestään kiinni ja nuolaisisi sormea kurillaan, silmissään se ilakoimaan yllyttävä katse joka on kannatellut Rütgeria kaikki nämä vuodet. Katse joka rohkaisee ja vakuuttaa kaiken olevan hyvin.  Dietmar voisi painaa hänen sormellaan punaisen täplän nenäänsä ja se naurattaisi molempia.

Sivuilleen nopeasti vilkaisten Rütger pyyhkii sormestaan punaisen viivan pöydän pintaan, siitä tulee s-kirjain kunnes sormi on joka puolelta puhdas. Silloin pöydälle työntyy sivulta hiekanvärinen olkalaukku, siirtäen juomalasin parkkiruudustaan ja lähes sipaisee lasin pöydältä. Rütger nostaa katseensa nopeasti muttei ehdi havaita muuta kuin nuoren tytön vaaleat hiukset, niin pitkät että ne merituulessa kiemurtelisivat solmuun.

On liian aikaista sanoa, oliko tämä se hetki kun Rütger oivalsi että kaikki on hyvin.

Hän nousee ja lähtee tytön perään, tyttö kävelee Rheingasselle päin, sitten ohi levykaupan ja kukkakaupan, ohi koulun porttikäytävän. Kaiken aikaa ihmiset väistävät häntä vaikkeivat tajuakaan. Jossain soi kuiva harmonikka, sen sävel jää kulman taakse ja vaihtuu askelten kohinaan, arkiseen äänimetsään johon on helppo eksyä.  Ja yhtäkkiä tyttö on kadonnut. Rütgerin jalansijat tuntuvat painavilta, hänellä on tyhjä ja oudon hylätty olo.

Koko vanhakaupunki katoaa hänen ympäriltään ja Rütger on vanhassa huoneessaan Allensbachissa, seinälle on teipattu Freddie Mercuryn juliste ja ikkunaa on peitetty rikkinäisillä Eva Dahlgrenin levyn kansilla ja sanoilla. Loput ikkunasta on naamioitu suurilla kasveilla joita Rütger on pelastanut huonokuntoisina työpaikaltaan ja herättänyt henkiin. Ikkunasta ei näy enää Walter-enon terassi, siellä on muovituoleja, muovipöytä ja kaljamainoksen aurinkovarjo – mutta ennen kaikkea siellä on Sachsel ja Edna jotka tuntuvat aina katsovan hänen huoneensa ikkunasta sisään. Tämän pitäisi olla hänen huoneensa, mutta täällä ei voi hengittää. Huone on täynnä äänetöntä itkua ja raivoa, vihaisia sanoja eikä yhtään anteeksipyyntöä. Ovessa on naulakko jossa roikkuu hiekanvaalea olkalaukku.

Hiekkapöly tunkeutuu kaikkialle. Kun seisahtuu yhtäkkiä tällä tavoin kesken askelen on vain kaksi mahdollisuutta. Tulla tönityksi tai olla niin vahva ja näkyvä että kaikki kiertävät itsestäänselvästi kuin monumentin tai patsaan, tai edes toisen ihmisen.
Rütgerin olkavartta päin kävelee nyt pieni vaalea tyttö, katsoo sekunnin ajan silmiin ja hymyilee ja on hetkessä poissa.

Rütgerin rintojen kohdalla tuntuu äkkiä vapaalta, tuntuu ilolta ja puristus lakkaa. Nahkatakin altaa lentää kauas pois raskas paino josta päästessään huokaa tajuten kuinka kauan sitä kantoikaan.

Vain pienillä tytöillä on hiekanvaalea meritukka ja kapeat hartiat ja liian raskas laukku. Heille kasvaa rinnat ja heistä tulee naisia. Heidän nimensä on Ursula.

Joskus kaistale taivasta on ainoa todellinen asia pienessä huoneessa.